 |
| Charles Berberianin vatsa alkoi kurnia kanelipullien tuoksusta. |
Ensimmäinen puoli tuntia Helsingin kirjamessuilla meni totuttautuessa aistiärsykkeiden suureen määrään. Äänet ja visuaaliset viestit olivat yhtä kakofoniaa messuhallin lattiatasolla, paikalleen pysähtyminenkään ei ihmisvilinässä onnistunut. Hitaasti kiertäen tilassa olemisen ehdot kuitenkin löytyivät.
Kaiken kiihoituksen lähteet alkoivat hahmottua. Ympäri hallia oli esiintymislavoja, joilla keskusteltiin. Paneeleissa ja haastattelijan kanssa. Myös osastoilla oli omia esiintymispaikkoja. Yleisradion osasto oli kokonaisuudessaan keskustelu- ja lähetyspaikka. Kristillisillä medioilla oli myös omat viestimensä paikalla suoraa lähetystä tekemässä.
Tämähän on tuttua messukävijöille. Silmiin ja korviin vetoaminen on perin yleistä sähköisten ja printtimedian kautta.
Messuvieraana ollut ranskalainen sarjakuvataiteilija Charles Berberian (s. 1959 Bagdadissa) nosti haastattelunsa kuluessa esiin vielä yhden aistin. Hänen nenäänsä kantautui viereisestä kahviosta tuoreiden kanelipullien tuoksu niin, että hänelle tuli nälkä.
Eikä kesken haastattelun sopinut kahville ja pullalle lähteä.
Havainto ja sen ääneen ilmaiseminen sopisi suoraan Dupuyn ja Berberianin Jeanin elämää-albumisarjan episodiksi. Ehkä päätyykin, kuka tietää.
Berberian oli messuilla uuden suomennoksen Teoria yksinäisistä ihmisistä (Jeanin elämää 7, WSOY 2010) ja messujen Ranska-teeman saattelemana. Sarjaa WSOY on julkaissut Mikael Ahlström suomennoksin vuodesta 2003 alkaen keskimäärin albumi vuodessa tahtia.
Koko sarja alkaa kaksisivuisella episodilla porraskäytävässä, jossa talkkari naapurinrouvan kanssa pohtii Jeanin elämäntapaa. Televisioesiintyminen muutti suhtautumisen täysin. (Rakas talkkarini, WSOY 2003)
Jotenkin samoin kävi minulle. Sen jälkeen kun olin radiossa Aristoteleen kantapäässä haastateltavana, niin päivittäinen kotonaolo ja iltaiset menot saivat selvityksensä.
Onneksi radiota kuunnellaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti