Pierre Hadot. Mitä on antiikin filosofia?
niin&näin 2010
338 s.
Viime huhtikuussa kuollut Pierre Hadot (1922-2010) ei ehtinyt nähdä ensimmäistä teoksensa suomennosta. Hän oli sen tekemisestä tietoinen ja suomalaisen kustantajan, Eurooppalaisen filosofian seuran onneksi huolehti, että julkaisuoikeudet saatiin veloituksetta. Teko osaltaan kuvastaa filosofiaa ja filosofista elämänasennetta.
Hadotin alkujaan 1995 ilmestynyt Qu’est-de que la philosophie antique? antiikin filosofiaan viittaavasta nimestään huolimatta selvittää nykyiseen filosofian harjoitukseen ja tutkimukseen liittyviä käytäntöjä. Esimerkiksi miksi osa yliopistollisissa viroissa olevista korostavat olevansa filosofian tutkijoita, eikä filosofeja, kuten julkisuudessa henkilöitä on tavattu kutsua.
Perinteisesti antiikin filosofian ja koko filosofian historian on katsottu alkaneen Thaleesta, joka ennusti vuoden 585 eKr. auringonpimennyksen ja jonka filosofia perustui veden pitämiseen maailman peruselementtinä. 1900-luvulla kuitenkin Thales ja moni muu esisokraatikko sai väistyä, ja varsinaisen filosofian katsottiin alkavan vasta Platonin ja Aristoteleen työstä.
Hadot näkee filosofian synnyn tapahtuneen silloin, kun tietoisuus tällaisen elämänalueen olemassaolosta syntyi. Konkreettisesti asia ilmenee filosofia-käsitteen, sanan syntynä. Ensimmäinen todistus filosofoinnista, viisauden rakastamisesta, on Herodotoksen Historiateoksessa viidennen vuosisadan puolivälissä.
Hadotin määritelmä on melkein kuin kompromissi aikaisemmille kannoille. Thales jää matemaatikoksi ja insinööriksi, mutta ainakin ajallisesti elealaiset, sofistiliike ja Demokritos saavat filosofi-tittelin ajalta ennen Platonia.
Sokrateen hahmo, Platonin ja Aristoteleen työ ovat Hadotin käsityksessäkin keskeisiä filosofian määrittymisessä. Sokrates rinnastuu Hadotin mielestä Jeesukseen, ainakin siinä suhteessa, että molemmissa tapauksissa kiinnostava ei ole historiallinen henkilö, vaan heidän seuraajiensa luoma myyttinen hahmo.
Platonin lisäksi Sokrateen ajattelu ja metodit innostivat Antithenestä, Aristipposta ja Eukleideetä, jotka kaikki loivat omat ajatussuuntansa. Koska ainoastaan Platonin tuotanto on keskeisiltä osiltaan säästynyt nykyaikaan, niin kuvamme Sokrateesta on muokkautunut pääasiallisesti sen mukaan. Vertaus Jeesukseen sopii tältäkin osin.
Luodakseen kuvaa Sokrates-myytin synnystä Hadot hakee apua Giorgio Collin tapaan antiikin mytologiasta. Hadotilla on kiinnekohta Platonin Pidoissa, joissa pidetään puheita Eroksen kunniaksi. Pitojen määrittelyn mukaan filosofia ei ole viisautta, vaan viisauden idean ohjaama elämäntapa ja puhetapa. Etymologisesti ”viisauden rakastaminen, halu viisauteen” muuttuu filosofian ohjelmanjulistukseksi. Tuntemamme filosofia siis määritellään tuossa teoksessa.
Mitä on antiikin filosofia? jakautuu kolmeen päälukuun, joista keskimmäinen – Filosofia elämäntapana – saa eniten tilaa. Hadot olisi ollut ilmeisen tyytyväinen filosofi J.E. Salomaan (1896-1960) määritelmään filosofiasta: luoda oma maailmankatsomus ja elää sen mukaisesti.
Toisessa osassa Hadot esittelee ja erittelee tuhatvuotisen antiikin ajalta koko joukon erilaisia filosofeja ja filosofoijia. Näiden perässä pysymisen ja ajallisen sijoittamisen helpottamiseksi teoksen loppuun on koottu kronologia.
Hadot kertaa antiikin ajan keskeiset filosofikoulut ja koulukunnat Platonin Akatemiasta Plotinoksen jälkeiseen uusplatonismiin saakka. Kyynikkojen, epikurolaisten, stoalaisten, skeptikkojen opetusta ja elämää eritellään ja oppien yhteys kannattajien elämäntapaan on selvä. Tunnettuihin anekdootteihin Hadot ei puutu, vaan erittelee filosofisen puheen ja filosofian eroa. Ne esittäytyivät yhtä aikaa yhteismitattomina ja erottamattomina. Yhteismitattomina siksi, että antiikin ihmisten mielestä filosofi ei ollut filosofi kehittämänsä ajatus- ja puhetavan vuoksi, vaan elämäntapansa ansiosta. Erottamattomia puhe ja teot ovat käytännön syistä: puhe perustelee teot, auttaa työstämään itseä ja puhe on yksi tapa elää dialogissa toisten kanssa.
Jo antiikin aikana filosofeja koeteltiin ja pilkattiin elämäntavoistaan. Satiirikko Lukianos teki pilaa onnettomasta, joka etsi ja ponnisteli kohti viisautta koko elämänsä ajan saavuttamatta sitä koskaan. Hadotin mielestä Lukianokselta ja hänen kaltaisiltaan puuttui ymmärrys filosofian sisällöstä sellaisena kuin Sokrates-myytti ja Platonin Pidot sen määrittelivät.
Sokrates määrittyy ei-viisaaksi, tietämättömäksi, hänen suuruutensa perustuu siihen, että hän tietää ettei hän tiedä. Tavoitteenakaan ei ole saavuttaa viisautta, muuttua viisaaksi, vaan – kuten jo sanottu – ”viisauden rakastaminen, halu viisauteen”. Sekään ei niin yksinkertaista ole.
Teoksen loppuosassa Hadot seuraa antiikin filosofi-käsityksen kehitystä nykyaikaan. Teologian ja filosofian liitto pitää osin yllä antiikkista käsitystä, joskin se katkaisee filosofisen puheen ja elämän yhteyden. Filosofiasta tulee palvelija, mutta kokonaan sen alkuperäinen ajatus ei koskaan kadonnut. Toisaalta Hadot muistuttaa, että jo antiikin Roomassa oli ns. virkatyönä tehtyä filosofiaa. Uuden ajan filosofiaa hän tarkastelee pikaisesti ja myönteisin silmin, Ludwig Wittgensteinin Tractatuksestakin löytää halun johdattaa lukija eettiseen elämäntapaan.
Teoksen suomentanut Tapani Kilpeläinen on onnistunut työssään hyvin, vaikka hän esipuheessaan pahoittelee muinaiskreikan osaamattomuutta ja antiikin filosofian taustattomuutta. Kilpeläinen viittaa tämän vuosituhannen alussa kärjistyneeseen keskusteluun siitä, kenellä ja millä ehdoin on oikeus ja mahdollisuus suomentaa filosofisia teoksia.
Hadotin teoksen tavoite on kuitenkin toisaalla kuin antiikin filosofian tutkimuksessa. Teoksen lopuksi hän muistuttaa Marcus Aureliuksen sanoista, joiden mukaan tärkeintä ei ole tavoite, vaan sen edistäminen. Hadotin työ ja sen suomennos edistävät omalta osaltaan filosofisen elämäntavan omaksumista, filosofina olemista ja antaa lohdutusta ponnistelijoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti