Sarah Bernhardt Eino Leinon näkemänä

Uuden Kuvalehden kuvitusta vuodelta 1899.

Jo elinaikanaan ranskalainen Sarah Bernhardt (1844-1923) julistettiin 1800-luvun parhaimmaksi näyttelijättäreksi. Näyttelijän ammatti ei yhteiskunnan mielestä tuolloin ollut naiselle sopiva, niinpä kurtisaanin toimi sen rinnalla ei mainetta pahentanut. Komediatähti syntyi 1862, koko maailman tuntema draamakuningatar seuraavalla vuosikymmenellä.

Suomessakin sanomalehdissä kirjoitettiin kiittävästi maineikkaasta Bernhardtista jo 1870- ja 1880-lukujen taitteessa. Kunnianhimoinen Berhardt perusti oman teatterin, ja teki laajoja kiertueita ympäri maailman. Suomeen saakka Bernhardtin kiertueet eivät yltäneet, mutta myöhemmin hänen mukaansa punainen pioni on kotiutunut suomalaisiin puutarhoihin.

Yllättäen vuonna 1908 Eino Leinolle tarjoutui Dresdenissä mahdollisuus seurata kahta Sarah Bernhardtin esitystä. Leino tarttui mahdollisuuteen, vaikka ikääntyneen tähden hohto oli jo hiipumassa. Leino kirjoituksessaan kertoi Berhardtin olleen 66-vuotias, diivan sopi tuossa vaiheessa jo pyöristää ikäänsä yläkanttiin.

Me aikalaisia paremmin Bernhardtin vaiheet tuntevat (tai Lucky Lukemme lukeneet) tiedämme näyttelijän saaneet parantumattoman polvivamman vuonna 1905. Tieto ei ollut julkinen Leinon mennessä katsomoon. Siksi hän olikin ihmeissään päätähden jatkuvasta istumisesta ja saattoi syytä vain arvailla. 1700-luvulta olevan Adrienne Lecouvreur -näytelmän perusteella Leino arveli tähden jo sammuneen.

Vilkaisen hänen kuvaansa, tuohon tunnettuun, joka tämänkin ohjelmalehden kantta kaunistaa. Todella merkillinen naishahmo! Hauras kuin korsi, kuitenkin luja kuin teräs, tyylitelty kuin japanilainen, sentään impressionistisesti välähtävä kuin sekuntinen valovaikutus. Silmissä sielullisen erittelyn säälimättömyys, miltei julmuus, ynnä yhä syvemmän tietämisen halu ihmissydämistä, ihmisongelmista. Huulissa ja valkeissa hampaissa vaarallinen taisteluunvaatimus, käsitys ja uusien sensatsionien jano. — Mitä on minulla tekemistä tuon näyttämöllä kyynelehtivän ja kuolevan vanhan naisen kanssa! Nuorena, kimaltavana on Sarah Bernhardt kuolevaisen mielessä kuviteltava.

Viimeisinä vuosinaan Sarah Bernhardt ei juurikaan ohjelmistoaan uusinut. Toinen Dresdenissä esitetty näytelmä oli Camelia-nainen, joka aikoinaan oli Bernhardtille legendaarista mainetta luonut. Mutta sekään ei selkeästi modernia 1900-lukua elävää Leinoa miellytä.

Camelia-nainen on sisälliseltä arvoltaan sittenkin liian vähäpätöinen elääkseen kautta vuosisatojen. Että se on näinkin kauan maailmannäyttämöillä elänyt, on epäilemättä jo ihme sellaisenaan, joka on selitettävissä vain yllämainitun primadonnahalun ynnä sen vähemmän viattoman tosiasian avulla, jota sanotaan nykyaikaisen teatterin rappiotilaksi.   

Leino ryhtyykin arvioimaan pohjoismaisia traagisten roolien esittäjiä, ja jättää Bernhardtin ranskalaisen kansallisen näyttämötaiteen takavuosien helmeksi. Ibseniä tai Strindbergiä esittämään Bernhardtista ei olisi.

Leinon havainnoista huolimatta Sarah Bernherdt jatkoi vielä vuosikymmenen näyttämöillä. Vuonna 1915 hänen vaivainen jalkansa piti amputoida, mutta sekään ei lopettanut uraa. Vuonna 1908 Saksan lisäksi hän oli kiertueella Australiassa. Yhdysvalloissa hän oli kiertueella vielä vuonna 1917.


* Eino Leino. Sarah Bernhardt I Adrienne Lecouvreur. Päivä 43-44/1908.
* Eino Leino. Sarah Bernhardt II Camelia-nainen. Päivä 46/1908.