Leppävirran kirkon kupeessa on kansanrunoilija Olli Kymäläisen (1790-1855) patsas. Sen on lahjoittanut samaan sukuun kuulunut WSOY:n johtaja Yrjö A. Jäntti vuonna 1969. Veistos on Veikko Nuutisen varhaista tuotantoa.
Kymäläinen oli mökkiläisen poika, elantoa hän hankki Palokin sahalla ja myöhemmin myllärinä. Jonkin ajan hänellä oli myös torppa, mutta maatyöt eivät häntä kiinnostaneet. Paremmin hän viihtyi koneiden kanssa.
Runoilijaksi Kymäläinen ryhtyi vanhemmalla iällä. Kirjallisuushistorian kertovat hänen ensimmäiseksi runokseen 47-vuotiaana tehdyn Leppävirtain puolustuksen. Kymäläinen osasi lukea, mutta monien ajan kansanihmisten tapaan ei kirjoittaa. Niinpä runoilija elää vain puheittensa kautta, kirjallista jäämistöä ei sanan varsinaisessa merkityksessä ole.
Vuonna 1845 Kymäläinen kävi parin muun kansanrunoilijan kanssa Helsingissä esittelemässä runoilijan taitojaan. Tuolloin kirjattiin ylös muun muassa tähän loppuun liitetty runo. Se lienee tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen, koska Kymäläiselle kerättiin rahalahja.
Suomess' ei elä runoilla.
Kuulkahatte kuulut herrat,
Suomen ruhtinaat suloiset,
Minä huuan huolissani,
Valittelen vaivoissani:
Suomess' ei elä runoilla,
Ei tule leipä laulamalla,
Työstä on Suomessa surua,
Leivänsaaliista Savossa.
Maat on kaikki kankahia,
Kaikki kallioperiä,
Toiset korpia kovia,
Synkkiä syänsaloja,
Pellonpaikat on pahoja,
Kivikoita, kallioita;
Niiss' on työtä tyhjän kanssa
Saaha einettä etehen,
Ruvetessani runoille.
Viel' on raskas Herran vitsa,
Tauti päälle painavainen,
Kaikki tässä kappelissa,
Joitten joukossa minäkin
Olen saanut outo olla,
Parvessa parasna miesnä,
Kaikki on kattoni kulunna,
Kaikki pääni paljastunna;
Ei ole soittoni soreat,
Eikä kuulu kanteleeni,
Nyt ei kanna köyhän koppa,
Pää paljas puhua paljon,
Suru soittoni hajoitti,
Katkoi kielet kanteleeni.
2 kommenttia:
No varsin ajankohtainen aihe on nykyäänkin. Mielenkiintoinen tuttavuus tämä Olli Kymäläinen. Olisi kyllä aihetta koota nykyistä paremmin omien kansantaiteilijoimme hengentuotteita, muodossa tai toisessa. Köyhän kansan joukossa on ollut luovia henkiä, joista kuulisi mielellään enemmänkin.
1800-luvun puolella valikoimia koottiin ja julkaistiin näiden kansanrunoilijoiksi nimettyjen tuotannosta. Poimin tuon esimerkkirunon Kahdeksantoista runoniekkaa (SKS 1889) valikoimasta.
Kymäläisen pojan kerrottiin kirjassa osanneen paljonkin isänsä runoja, mutta "juopoksi ja kiertävää elämää viettävän" nimetyn pojan puheille ei ilmeisesti kukaan kuitenkaan runoja muistiinmerkitsemään mennyt.
Monethan näistä olivat käyttölyriikan tekijöitä, joita kutsuttiin häihin ja muihin juhliin muusikoiden tapaan.
Lähetä kommentti