Köyhän miehen Jerusalem tulee julkaistuksi

galleria kooma, perjantai 29.8.2014 klo 19.

Lauri Ahtinen: Täällä on muuten vielä vappaata tilaa.

Ville Ranta: Ota sitä viiniä.

L: Tota niin, mä oon niinku puolikas tuon ateljee Mulukun miehistä. Meillä on, tässä pyöritellään tätä kooma galleriaa ja työtilat, tai Ateljee Mulukku on tuossa seinän takana, sielläkin saa käydä nuuhkimassa millaiset tuoksut siellä on. Ja tuota, tää taipuu hyvin monenlaisiin tilaisuuksiin niin kuin vaikka Villen kirjanjulkkareihin. Aivan niin kuin upeaa.

Mulla on ollut vähän aikaa, mää aattelin, että on noloa valmistautumatta tulla tänne, mutta en minä oikeastaan ookkaa, mulla on täällä tosi pienellä kirjoitettu paljon kysymyksiä. Haluaisitko ite kertoa ensin jotakin tästä kirjasta? Mulla on kyllä siitä paljon kysymyksiä. 

V: Mulla on pahvilaatikollinen kirjoja, niitä saa katella, jos huvittaa katsoa. Ja niitä voi myös ostaa, jos haluaa. Ja tuota, joo, joo mää sain niitä kustantajalta, meillä on Asema kustannus, kustantamo jota minä itse pyöritän Mika Lietzenin kanssa, ja parhaillaan on menossa toiset julkkarit Turussa toiselle kirjalle.

L: Mikä kirja siellä on?

V: Se on sellanen, tota, päinvastaista matskua kuin tämä, se on sellaista amerikkalaistyylistä sarjakuvaa. 

L: Okei, eli niin kuin huolellisesti piirrettyä ja väritettyä?

V: Niin, sillain piirrettyä kuin sarjakuvat piirretään.

L: Niin, niin.

V: Tämä mun, tää on, tuota, tuota, tämä on omaelämäkerrallinen kirja, jossa on suurin osa matskuista on luonnoskirjoista. Ei sillä tavalla, että olisin hyvät sivut luonnoskirjasta valinnut kirjaan, vaan ennemminkin niin ku tavallaan saman aiheen ympärillä olevia pohdiskelevia pikkuesseitä ja jotka olen järjestänyt tähän kokonaisuudeksi. Tässä on neljä osaa, tai viisi, jotka olen jälkikäteen toimittanut, ei kun kuusi osaa tässä on. Olen sitten piirtänyt lisää kokonaisuuden saamiseksi tämmöseksi seurattavaksi. Tämä on tämmöistä aukinaista, improvisoivaa matskua, joka on aina ollut mulla sellaista, joka on mun mielestä parasta. Joka usein jää julkaisematta.

L: Niin tota, tuohan tuntuis vähän sillain niinku jonkun korvaan, että siellä täällä oli matskua ja kyhäsin kokoon kirjan, mutta tuohan on parasta, sinä niinku työskentelet koko ajan, kun teet tuommosella vapaalla hommalla, saa pidettyä jonkinlaisen ilon siinä tekemisessä. Tuota ehkä pitkän romaanin kohdalla voi saattaa itsensä sellaiseen iljettävään tilaan?

V: Aika vasten julkaisin, vasta vuosi sitten edellisen kirjan joka oli tehty romaanin tapaan ja aikalailla kronologisesti työstetty, ja vielä sellainen, jossa oli selkeä tarina ja se tietenkin väsyttää, niinku taiteellisesti. Kerronnallisesti tavallaan joutuu vetämään lankoja yhteen ja joutuu tekemään loogisia ratkaisuja. Mutta tällei haluaisin tehdä kaikki kirjani, erityisesti sarjakuvaromaanit, sillä tavalla etten itse tietäisi kokonaisuutta kuin jälkeenpäin. Se on melkein mahdotonta. Sarjakuva on myöskin sellaista, että se vaatii paljon käsityötä, niin on se ongelma, että on melko raskasta käydä se prosessi läpi jos vaikka joutuu tekemään uudestaan vaikkapa 50 sivun jaksoa. Kyllä minä sitäkin teen, mutta tuota tällä kertaa halusin päästä irti lineaarisesta kerronnasta ja saada niinku sellaisen sekä sisällöllisen että visuaalisen ilmeen vapautettua semmoisesta tarinankerronnasta, sellaisesta loogisuudesta, tarinankerronnan maneerien paineesta.

L: Tää oli, mä joudun kysymään nyt kolmoskysymyksen, vaikka minä olen tehnyt järjestyksen, tota, mulla olisi ollut alkuun kaksi näsäviisasta kysymystä, mutta eivät ne kovin hyvin tähän sovi. Tota kirjan nimestä, ...

Tässä kohdassa loppui akku. Tarkka litterointi esitystilanteessa puhutusta ei tee oikeutta kuulijasta selkeältä tuntuneelle.

Kirjan nimi juontuu luonnoskirjoista. Ranta oli kuukauden pienessä italialaiskaupungissa Materassa. Luonnoskirjat täyttyivät, mutta mitään käyttökelpoista ei tuntunut syntyvän. Lopulta osa Materassa tehdyistä kuvista päätyi uusin tekstein tuoreeseen kirjaan.

Matera on useissa elokuvissa esittänyt Jerusalemia, esimerkiksi Mel Gibson The Passion of the Christissa (Kristuksen kärsimyskertomus, 2004) kulki Materan katuja ja kujia. Tästä syntyi kirjan nimi, Köyhän miehen Jerusalem.

Rannan aikaisempaan tuotantoon verrattuna uutuus muistuttaa lähinnä Isi on vähän väsynyt -teosta. Siinäkin avoimet, omaelämäkerralliset havainnot ja tapahtumat lomittuvat aihepiireittäin. Ranta arvioi, että tuoreessa kirjassa hän itse on vähemmän keskipisteessä. Kymmenen vuotta lisää ikää on karistanut nuoruuden illuusioita.

Ahtinen ja Ranta keskustelivat lisäksi isyydestä ja miehenä olemisesta. Erityisesti vanhemmilla naisilla ei tunnu olevan luottoa siihen, että isät pärjäävät lasten kanssa. Apua tullaan kaupungilla kärkkäästi tarjoamaan. Sen voin omistakin kokemuksista vahvistaa. Ei miehen asemassa ole mitään valittamista, summaa Ranta lopulta.

* Köyhän miehen Jerusalem. Asema.

Maailman suurimmat juustohöylät

Maailmassa on jos minkälaista viritystä, jonka avulla matkalaista koetetaan saada nostamaan jalkaansa kaasupolkimelta. Ruotsin Länsipohjassa, Ånäsetissä nelostien varrella oli kaksi suurta juustohöylää. Parkkipaikan viereen pystytetty kyltti kertoi, että nämä juustohöylät olivat maailman suurimmat ja ovat olleet paikalla vuodesta 2004.

Suomalaiset pitävät itseään hassujen kesätapahtumien keksijöinä. Ruotsissakin näköjään osataan samansuuntaista. Pitihän siihen pysäyttää katsomaan mistä on kyse.

Animoituja suomalaisia musiikkivideoita

Eilen alkoivat Oulun musiikkivideofestivaalit. Ensimmäiset pidettiin vuonna 1994, joten musiikkivideoita on Oulussa festivaaleilla juhlistettu 20 vuotta. Ilmakitaransoiton MM-kisat olivat alkujaan osa OMVF:ää, mutta nyttemmin ne ovat irtautuneet omaksi organisaatiokseen.

Musiikkivideofestareilla katsellaan videoita ja musiikkielokuvia. Luvassa on muun muassa Abba The Movie yhteislaulunäytös. Katselmuksessa nähdään paljon uusia suomalaisia musiikkivideoita ja kilpailussa palkintaan parhaita.

Festivaaleilla luodaan myös katsauksia menneeseen. Jo aikaisemmin mainitsin Kanye West -näytöksistä. Eilen kävin katsomassa Suomalainen animaatio 100 vuotta -koostetta. Kun kyseessä olivat musiikkivideofestivaalit, näytös piti sisällään vain suomalaisia animoituja musiikkivideoita, vaikka nimi viittasi laajempaan näkökulmaan.

Animaatiovideoiden valikoima oli koottu Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa. Näytöksen ensimmäinen musiikkiesitys, Eila Hutrin vuonna 1987 ohjaama Tuomari Nurmion Miehen elämää oli digitoitu erityisesti OMVF:n esityksiä varten. Harvoin nähty useita eri animaatiolajeja yhdistelevä video on viimeksi nähty ilmeisimmin Tampereen elokuvajuhlilla 2007.

Miehen elämää muistuttaa, että näyttävän, uskottavalta näyttävän animaation tekemiseen kuluu paljon aikaa ja työtä. Teknologia ennen digitaalista aikakautta armotta paljasti nopean tekemisen metodit ja virheet.

Loput näytöksen videoista olivatkin tältä vuosituhannelta. Videoissa näkyi hyvin kuvankäsittelyohjelmistojen nopea kehitys. Giant Robotin Jennifer Kissed Men (ohj. Kaisa Penttilä, 2000) elävän kuvan ääriviivojen korostamisesta on pitkä matka Heaven Shall Burnin Hinku ja Vinku -palkittuun Combatiin (Jan Andersson & Jessica Koivistoinen, 2010).

Eniten aikaa ja rahaa lienee uhrattu Leningrad Cowboysin You’re My Heartiin (Teemu Auersalo, 2006). Hienolta nukkeanimaatio näytti edelleen.

Moni viimeisen vuosikymmenen aikana tehdyistä musiikkivideoista oli minulta jäänyt aikaisemmin näkemättä. Kaikkiaan koosteesta jäi positiivinen kuva. Kronologisessa järjestyksessä esitetyt videot näyttivät vuosi vuodelta paremmilta. Ilmeisesti tekniikan kehitys on antanut mahdollisuuden keskittyä olennaiseen?

Viimeisenä esitetty Studio Killersin Ode to the Bouncer (Eliza Jäppinen, 2012) oli erityisen huolella tehty. Koko bändin idea oli olla animaatiohahmoista koostuva, joten panostuksen ymmärtää. On se vastakaikuakin saanut. Youtubessa video on katsottu yli kuusi miljoonaa kertaa.

* OMVF: Animaatiovideoiden näytös. - Ohjelmassa toistamiseen lauantaina klo 13. Lauantaina on myös ainakin kaksi animoitua musiikkivideota ohjanneen Pete Veijalaisen retrospektiivi.

Yxi ahne Akka ja sen Kana

Project Gutenberg on mainio, jatkuvasti laajeneva kokoelma sähköisessä muodossa olevia kirjoja internetissä. Projekti sai alkunsa jo vuonna 1971 englanninkielisen Raamatun muuttamisella digitaaliseen muotoon. Sittemmin pyhä kirja on saanut runsaasti muita teoksia rinnalleen, lukuisilla kielillä.

PG:ssä on runsaasti suomenkielisiä teoksia. Eilen tviitti kertoi uuden ekirjan ilmestymisestä. Kyseessä oli Christfried Gananderin Uudempia uloswalituita satuja, nuorten peränajatuxen teroituxexi, ja yhteisesä elämäsä opixi, waroituxexi ja neuwoxi, ajan huwituxexi ja kuluxi, mutta myös hywäin tapain ja kaunisten awuin harjoittamisexi kootut, ja suomexi tulkitut wuonna 1783. Sarjanumerokseen tämä teos oli saanut 46 679. Niin monta kirjaa on siis sähköisessä muodossa luettavissa.

Gananderin satukirja tarjoaa vanhaa kansanviisautta, josta voisi ottaa oppia tänäkin päivänä. Ihminen ei näytä ottavan oppia aikaisemmasta, vaikka usein niin monelta mylläkältä välttyisi.

Yxi ahne Akka ja sen Kana.

Yxi Kana oli, joka muni jokapäiwä yhelle Akkalle kulta munan. Akka luuli, että koko Kana mahtaa olla paljaasta selkiästä kullasta: sentähden tappoi hän Kanansa; ja ei löynnyt kultaa, eikä enää saanut kulta munia.

Oppi. Joka tytyy wäähään, se on rikas. Mutta joka kultaa aikoo puukolla wuolla eli leikata, se ei saa mitään.

* Christfried Ganander. Uudempia uloswalituita satuja, nuorten peränajatuxen teroituxexi, ja yhteisesä elämäsä opixi, waroituxexi ja neuwoxi, ajan huwituxexi ja kuluxi, mutta myös hywäin tapain ja kaunisten awuin harjoittamisexi kootut, ja suomexi tulkitut wuonna 1783. Project Gutenberg.

Piko ja Fantasio vuonna 1946

Yann & Schwartz
Leopardinainen
Pikon ja Fantasion uudet seikkailut 8
suom. Emilia Melasuo
Egmont Kustannus 2014


Neljä vuotta sitten Egmont ryhtyi julkaisemaan Pikon ja Fantasion uusia seikkailuja. Kaksi ensimmäistä albumia aloittivat kertomaan hissipoika Pikon ja toimittaja Fantasion tarinaa uudelleen sarjakuvan syntyajasta 1930-luvun lopusta lähtien. Albumeissa päästiin Brysselin vapauttamiseen miehittäjän ikeestä. (Katso Piko ja Fantasio sodan pyörteissä).

Uusissa seikkailuissa on julkaistu myös vanhaan tarinajatkumoon liittyviä albumeita ja sarjojen ulkopuolisia nimekkäiden tekijöiden versioita. Leopardinaisessa pääsemme jälleen Pikon ja Fantasion varhaisiin vaiheisiin, vuoteen 1946. Brysseliä ja Belgiaa jälleenrakennetaan, mutta kaikesta on edelleen puute. Bensaa Pariisin reissuihin on turha haaveilla saavansa.

Yannin käsikirjoituksessa on keskeistä kuvata sodan jälkeistä ilmapiiriä. Siinä hän onnistuukin hyvin. Pikon juuttumiselle hissipojan asuun saadaan selitys. Moustic-hotelli oli ollut natsien tukikohtana ja kaikkiin saksalaisten kanssa tekemisissä olleisiin suhtauduttiin hyvin epäillen. Eikä Piko välttynyt epäilyiltä, vaikka oli saanut kultaisen ansiomerkin sodanaikaisista toimistaan.

Jo vuonna 1946 Piko oli yli-ikäinen hissipoika. Hän oli yrittänyt etsiä muita töitä, jopa eronnut hissipojan tehtävästään, mutta turhaan. Elämä ei hymyile, usko tulevaisuuteen oli mennyt.

Seikkailu tarjosi onneksi muuta ajateltavaa. Liikkeellä tuntui olevan monenlaista tulevaisuudenrakentajaa. Uraaniatomeita ymmärtäviä saksalaisia tuntui moni kaipaavan, ja leopardinainen etsi Kongon ylängöiltä pääkaupunkiin tuotuja esineitä.

Pikon ratkoessa suurempia kysymyksiä Fantasio mietti eksistentialismia. Pariisin reissulla tarjoutui Cafe de Floressa tiedustella tarkempaa selvitystä itseltään Sartrelta. Leopardinainen Aniota tuli samalla antaneeksi samassa seurueessa olleelle de Beauvoirille idean tutkittavaksi.

Tämä seikkailu jatkuu Kongon ylängöillä joskus ilmestyvässä jatko-osassa. Alkuosa on mainio, klassiset sarjakuvahahmojen olemusta syvennetään ja sidotaan historialliseen taustaansa, niin sarjakuvan kuin ajankuvauksen kannalta.

Jäämme odottamaan jatkoa.

Ressu Ruotsin väreissä

Aivan nelostien varressa Sangisissa, lähellä Haaparannan kunnan rajaa Kalixin (Kainuun) puolella on armeijan ylijäämätavarakauppa. Kaupan valikoimissa ei ollut mitään erityistä, se tuli todettua kun pihalla olevat Ressun ja Punaisen paronin lentohärvelit saivat pysähtymään. Sadetakki, lapaset ja Ruotsin armeijan huivi tuli kuitenkin hankittua.

Ressu lensi Ruotsin väreissä. Punainen paroni oli perinteisesti saksalainen. Muitakin armeijan liikkumisvälineitä oli pihalla. Sotilaallisesta linjasta poikkesi ulkoavaruudesta tuttu veikko. Vai oliko hänkin sotilas?

Uumajan kulttuurivuotta Skellefteåssakin

Uumajan kulttuuripääkaupunkivuosi 2014 näkyi koko Länsipohjan läänissä. Vaikka pääosa kulttuurivuoden tapahtumista olikin Uumajassa ei muuta maakuntaa oltu unohdettu. Yksi osoitus tästä oli Västerbottenin museon ja Skellefteån taidehallin toteuttama Lääninsalonki (Länssalongen).

Kulttuuripääkaupunkivuoden kunniaksi haluttiin esitellä Länsipohjassa syntyneitä ja vaikuttaneita taiteilijoita. Päänäyttely oli Uumajassa Västerbottenin museossa, mutta töitä riitti esille Skellefteåån. Tällaisia näyttelyitä eri alueilla järjestetään tuon tuostakin, mutta kulttuurivuosi tarjosi mahdollisuuden toteuttaa näyttelyt korkeammalla profiililla.

Mukaan olikin saatu mainioita töitä. Skellefteån taidehallin tarjonnasta viehättivät erityisesti yläkuvassa oleva André Fisherin (s. 1978 Uumajassa) kipsiveistos Stannfågel (2014). Patsaan voisi tilata kuvanveistäjältä pronssiin valettuna. Hinta sopimuksen mukaan.

Viktor Mattsonin (s. 1988 Uumajassa) Wooden Furnituren (2013) äärellä jäin pohtimaan miten Ikea on vaikuttanut kotimaansa taiteilijoihin. Esimerkiksi Lars Vilks on ulkonaisesti samanlaisilla nikkarintaidoilla tehnyt useita puutöitä ulos, esimerkiksi Aseman (2010) Iihin. Ikean itsekoottavien vaikutus tuntuu jotenkin väistämättömältä. Mattsonin pöytäryhmä (alla) maksaisi 20 000 kruunua.

* Västerbottens museum
* Skellefteå konsthall

Puhelinluetteloiden arvioimisesta

Eilen Oulun taiteiden yössä julkistettiin satavuotiaan Atte Kalajoen (1914-2004) kunniaksi Kaltion juhlanumero. Oulun pääkirjastossa on pieni näyttely lehden perustajan ja monessa muussa kulttuuritoimessa mukana olleen kamarineuvoksen kirjallisista vaihesta. Julkistustilaisuudessa oli mukana myös Mikko Kalajoki, Aten lapsenlapsi, jonka romaani Kolme tärkeintä asiaa (WSOY 2014) ilmestyi viime viikolla.

Kaltion päätoimittaja Paavo J. Heinonen luki tuoreesta lehdestä Atte Kalajoen vuonna 1963 ensimmäisen kerran julkaistun kirja-arvion Kirja se on puhelinluettelokin. Tuolloin tuore Oulun ja Rovaniemen jakelualueen luettelo, valtakunnallisesti osa VI, oli Kalajoen mielestä vaikea käyttää. Eri verkkoryhmät oli Kalajoen mukaan sijoitettu kirjaan sekavasti, epäjohdonmukaisesti. Vaikka kirjassa oli jonkinlainen sisällysluettelo, niin sen valkoisilta sivuilta puuttuu sivunumerointi kokonaan.

Atte Kalajoen oli saanut räjähdyksen partaalle erään Alavieskan puhelinnumeron etsiminen. Oli se viimein sattumalta Ylivieskan verkkoryhmän alta löytynyt. Tuo kiukku oli jalostunut kirja-arvioksi Kaltion sivuille.

Puhelinluetteloita on jo ennen Atte Kalajoen aikoja arvioitu lehtien sivuilla. Vuonna 1912 Kulkija -lehden toimituksessa oli tuskastuttu Vaasan uuteen telefoonikataloogiin.

Uusi merkkiteos

Painosta on äskettäin ilmestynyt huomiota herättävä teos: "Telefon-Katalog, Januari 1912, Vasa".

Näin on sen teoksen kanteen präntätty. Kannen alareunassa seisoo: "Vasa 1911 C. A. Heinzes boktryckeri".

Siispä jo kaksi merkillisyyttä: aito ruotsalainen ja painettu v. 1911.

Mutta miten ovat tuohon »katalookiin» tulleet ne tilaajat, jotka tilasivat puhelimensa esim. jouluk. 29 päivänä?

Juu, vallan yksinkertaisesti. Ne on liimattu siihen, toisten viereen tai päälle, miten vain parhaiten on sopinut. Koko teos onkin näin ollen muodostunut hauskaksi »lapvärkiksi».

Niinpä ovat teokseen ei painetut vaan liimatut m.m. »Finlands Svenska Ungdoms- och Nykt. förbunds Expedition», »Frams» Redaktion», »Neovius, A., kapten», »Sääf, K., magister», »Uusi Vaatetus- ja Lakkiliike, J. O.Luomala», »Udelius, Heta, Café, Kahvila» ja ties mitkä kaikki.

Oiva keksintö. Ovat painattajat mahtaneet arvella, että kylläpä se vaasalaisille kelpaa!

Mitähän meille raukoille ensi vuonna syötetään?

Jäämme muuten odottamaan teoksen suomenkielistä painosta. Mutta pyydämme: ei niin paljon »kliisteriä» eikä »rimssuja». Vi tykkää ei om toko mörja.

Tutkija. - Kulkija n:o 1-2/1912.

Kulkijan Telefon-Katalog -arvio on aikaisemmin uudelleenjulkaistu Jatkokertomuksissa.

Oulun taiteiden yö 2014

Kuvia Oulun taiteiden yöstä

Patsaskävely Uumajassa

Kaupunkiin on paras tutustua kävellen. Viime päivien sää ei suosinut pitkiä promenaadeja, mutta ydinkeskustassa pienen lenkin uskaltauduin tekemään. Kävelykadulla oli kulttuuripääkaupunkivuoden tunnus, hymyilevä sydän. Ilmeisesti sydän on kiertänyt eri paikoissa ympäri keskustaa. Nyt se oli turisti-informaatiotoimiston edessä.

Raatihuoneen edessä oli kaupungin vuonna 1621 perustaneen Kustaa II Aadolfin patsas. Kollegoita rintakuvalla on Suomessakin. Otto Standmanin pronssiveistos on vuodelta 1924. Myöhemmin netistä luin, että Uumajassa on myös Suomessa muistetun kenraali Georg Carl von Döbelnin monumentti, hänen mukaansa nimetyssä puistossa. Se on ilmeisesti kaupungin vanhin julkinen veistos, vuodelta 1867. Tällä kertaa se jäi näkemättä.

Vaikka kulttuuripääkaupunkius oli monessa paikassa esillä, niin perinteitäkin pidettiin esillä. Talonpoikien omien maalaismarkkinoiden mainostettiin olevan tulevana lauantaina.

Vahvasti antiikin perinteitä kunnioittaa Jörgen Nilssonin Apollon 350 (1993). Ajattelin tämän olevan hotellin pihalla, mutta tarkempi tieto tiesi paikan olevan kaupungin pienen puiston.

Kävelykadun keskeisin teos on Uumajassa syntyneen Stig Lindbergin (1916-1982) Suihkulähdeveistos (Fontänskulptur, 1976). Kubistisen oloisesti neliöidyt vesisuihkut nousivat kolmannen kerroksen korkeudelle. Taiteilija oli ajatellut teosta keskiaikaisen kaupungin torikaivon vastineeksi nykyaikaiseen kaupunkiin. Kohtauspaikaksi. Toimiko se sellaisena, jäi näkemättä. Ihmisen kiirehtivät sateessa, ja minäkin luikin lämpimiin ja kuiviin sisätiloihin.

Uumajan Elektra

Uumajan kulttuuripääkaupunki vuoden suursatsaus on Norlannin oopperan toteuttama Richard Straussin Elektra. Esitys oli samalla oopperan 40-vuotisjuhlaesitys. Näyttävää visuaalista ilmettä oopperalle on ollut tekemässä katalonialainen, vuonna 1979 perustettu La Fura dels Baus -ryhmä. Ryhmä on tehnyt esityksiä ympäri maailman, mutta suurimman yleisön se lienee saanut kotikonnuilla Barcelonan olympialaisten avajaisissa. Spektaakkelien luominen on heidän erikoisalaansa.

Rikas visuaalinen spektaakkeli Uumajan vanhan varuskunnan alueelle oli luotukin. Suuret mekaaniset jättiläiset, räjähdykset ja tuhannet litrat virtaavaa verta lavastivat antiikin synkkää sukutarinaa. Tässä tarinassa eivät tenorit pönöttele, sopraanot pitävät huolen tapahtumien kulusta.

Ulkoilmaesityksissä on riskinsä. Vielä kaksi tuntia ennen oopperan alkua Uumajassa satoi. Pari tuntisen katsomossa nopeasti hämärtyneessä illalla selvisi kastumatta.

Ohjelmalehtisen mukaan kaksisataa metriä pitkä esiintymislava on maailman suurin oopperanäyttämö. Suuret hahmot vaativat suuren tilan. Kun se tuli hyvin käytetyksi ja täytetyksi, niin pelkkää ennätyskikkailua ei harrastettu.

Esitystä sai kuvata vapaasti kunhan ei käyttänyt salamaa. Tällaista lupaa oopperoissa harvoin annetaan. Norlannin ooppera on jopa julistanut kilpailun parhaasta otetusta ja jaetusta kuvasta. Kuvia onkin jo jaettu jonkinverran.

Taiteellinen johtaja Kjell Englund lupaili sellaista esitystä, jota et tule koskaan unohtamaan. Kuvat auttavat elämään kohtauksia uudelleen ja muistamaan.

* Elektra esitetään vielä kaksi kertaa, 21. ja 23. elokuuta 2014.

Luova ostaminen

Eilen läheiselle bussipysäkille oli ilmestynyt Jarmon Fisufakiirin mainos. Tänään kalastettua Tenojoen särkeä kerrottiin olevan kaupan vain 35,90 euron kilohintaan. Bussipysäkeillä ilmoittamisesta on tullut kansainvälisen JCDecauxin yksinoikeus. Useisiin vuosiin Oulussa ei ole enää paikalliset kuorot tai muut harrastejärjestöt voineet viedä ilmoituksiaan tilaisuuksistaan. Uutta, korvaavaa tilaa kaupunki ei ole järjestänyt.

JCDecaux tehosti ilmoitusten kiinnityskieltoa perimällä siivousmaksua. Jos mainostilan ostaafirmalta, niin se maksaa hinnaston mukaan 11 246,40 € kahdelta viikolta. Tosin samaan rahaan saa 401 julistetta viiteen eri kaupunkiin. Tällaiset järjestelyt ja hinnat sulkevat pois paikalliset järjestöt ja harrastajat.

Siivousmaksu muistaakseni oli 60-90 euron luokkaa julisteelta. Stop Töhry-henkisesti se perittiin ilmoituksesta hyötyjältä. Yritys antoi ymmärtää, että maksu oli vain omien kulujen peittämiseksi. Näistä kirjoitin keväällä 2009 otsikolla Kaupunki ei ole meidän.

Jarmon Fisufakiiri on luultavimmin sellainen firma, jota tuskin siivouslasku koskaan tavoittaa. Toivottavasti JCDecaux kuitenkin antaa hyvityksen Suomalaiselle kirjakaupalle, jonka mainos kalakauppiaan takia näkyi vain osittain.


Tammikuussa 2011 Elissa Eriksson aika monen muun suomalaisen kanssa osti JCDecauxilta mainostilaa kertoakseen, että haluaa nähdä muutakin. Sanomattomana jatkona 'kuin tissit', joita ulkomainonnassa käytetään paljon katseen kääntäjinä. Pari viikkoa useilla pysäkeillä kerrottiinkin mitä muuta olisi haluttu nähdä. JCDecaux ei kuitenkaan ymmärtänyt viestiä.

Elissa Erikssonin tuore projekti pohtii luovaa ostamista, shoppaamista. Mitä jos ostaminen olisi ainoa keino käyttää luovuutta? Eriksson hakee joukkorahoitusta Helsingin Huuto Galleriassa lokakuussa järjestettävään taidenäyttelyyn Creative Shopping. Minimirahoituksen näyttely on jo saanut kasaan, mutta lisää toivotaan.

Mainoksilla luodaan tarpeita, ihmisen ominaisuuksia yhdistetään tavaraan ja tavaraa myydään ominaisuuksia haluaville. Myös luovuutta. Vaikka tiedämme, ettei noita asioita voi ostaa. Siksi Erikssonin kysymys on aiheellinen.


* Creative Shopping. Mesenaatti.me

Koivu, tähti ja Muhos

Muhoksen Koivu ja tähti -kulttuurikeskuksen auditoriossa oli seminaari, jossa pohdittiin isoavihaa, Muhosta ja Sakari Topeliuksen Koivu ja tähti -sadun taustoja. Tapahtumista on kulunut kolmesataa vuotta, joten muistaminen oli paikallaan. Juonena oli edetä yleisestä yksityiseen, eli Teemu Keskisarja aloitti isonvihan ajan kuvauksella, Ilkka Pöyry kertoi tapahtumista Muhoksella ja Jouni Kauhanen arvioi Topeliusten sukutarinan todellisuutta. Tilaisuuden juonsi Tuure Holopainen.

Seminaarissa ei käyty erikseen läpi Sakari Topeliuksen Koivu ja tähti -sadun (julkaistu ensimmäisen kerran 1852) ja hänen isoisänsä isän Kristoffer Toppeliuksen lapsuuden kokemusten yhteyttä. Isonvihan alkuvaiheissa kasakat ryöstivät vielä poikaikäisen Kristofferin ja myivät hänet eräälle pajarille orjaksi. Pojalla oli kova koti-ikävä ja hän karkasi. Äitinsä hän löysi sattumalta Tukholmasta. Satu kulkee hieman toisin, mutta ajatus on pitkälti sama. Tämä olettiin olevan jo kaikkien tiedossa. Onhan Muhoksen kulttuurikeskus nimetty yhteyden perusteella ja Toppeliusten piilopirtin paikalla on muistokivi.

Teemu Keskisarja aloitti pohtimalla sitä ajankohtaa historiassa, jossa hän ei missään tapauksessa tahtoisi elää. Erinäisten huonojen vaihtoehtojen joukosta ylimmäksi nousi vuoden 1714 Pohjanmaa. Jo lähtökohdat olivat huonot: 1690-luvun nälänhätä tappoi neljäsosan suomalaisista ja Kaarle XII sotiin otettiin lähes kaikki täysi-ikäiset miehet. Pultavan taistelusta 1709 ei juuri kukaan palannut, ja sota jatkui. Napuen taistelu 1714 oli Suomen historian verisin päivä. Sen jälkeen venäläisillä oli vapaa ryöstelyoikeus, jota vahvistettiin erityisellä hävityskäskyllä. Pohjanmaa oli autioitettava.

Valonpilkahduksia tuon ajan ihmisillä ei juuri ollut. Julmuuksiin syyllistyivät myös suomalaiset, eivät ainoastaan venäläiset. Ajan henki ruokki hirvittäviä ylilyöntejä, ihmisten uunissa polttamisia, kidutusta ja kansanmurhia. Hailuodon kirvesyöstä jäi kertomaan vain pari naista, jotka säästettiin hautojen kaivamista varten. Muutamissa tunneissa noin 800 Ruotsiin pakolaisiksi pyrkivää oli tapettu.

1700-luvun alussa suomalaisia oli noin 400 000. Keskisarja arvioi, että mahdollisuus koko kansan sukupuuttoon oli mahdollinen.

Kun maassa ei ollut muuta ryöstettävää, niin ryöstettiin ihmisiä orjiksi. Keskisarja pohti, että luultavasti suomalaisetkin olisivat ihmismetsästykseen osallistuneet jos lännessä olisi ollut orjille kysyntää. Suomalaisia vietiin orjiksi Venäjälle ja sieltä edelleen eksoottisina luksusorjina Välimerelle, Persiaan ja Intiaan saakka. Vaaleatukkainen ja sinisilmäinen orja oli hyvin haluttu, arvokas.

Suomalaisorjan elämä tuskin oli aineellisesti huonompaa kuin elämä kotikonnuilla. Orjuus riudutti lähinnä sielullisesti, siitä ovat osoituksena orjien keskuudessa vaikuttaneet uskonnolliset liikkeet. Koti-ikävä oli kova, ja 1700-luvun maailmassa mahdollisuutta ei sen lievittämiseen ollut.

Keskisarja mietti, että Topeliuksen sadun keinot etsiä kotia olivat ainoat mahdolliset. Ei ollut karttoja, tienviittoja ja maakuntien välillä oli asumattomia erämaita.

Rehtori Ilkka Pöyry jatkoi isonvihan ajasta Muhoksella. Venäläisiä tuli paikkakunnalle ryöstelemään Oulujoen ala- ja yläjuoksuilta. Ainoastaan soiden keskellä olevat kylät säästyivät, jokivarsi kärsi ja paljon. 1710-luvun ajaksi lohenkalastus loppui kokonaan.

Muhokselta tiedetään viedyn kuusikymmentä lasta. Pöyry harmitteli, että perimätieto oli niin hankalasti ajallisesti sijoitettavaa. Monet isonvihan aikaan sijoitetut kertomukset ovat saattaneet sattua jo 1500-luvun rappasotiin tai 1600-luvun Aunuksen retkiin. Osa voi olla lähelle sijoitettuja kiertäviä tarinoita, kuten kertomus emännästä, joka piilopaikastaan oli alkanut väittämään venäläisten kätyrille vastaan. "Minä en ole kielas, sanonpahan asiat niin kuin ne ovat!"

Muhoksen kappalainen lähti sotaa pakoon, joten kirkonkirjoja ajalta ei ole. Myöhemmät tuomiokirjat ja perimätieto kertovat karmeita tarinoita kidutuksesta, ruumiinryöstöistä ja sen sellaisista. Eivätkä tekijöinä olleet pelkästään venäläiset, myös kivekkäät, Ruotsin armeijasta karanneet, kykenivät aivan samaan. Tosin kivekkäillä saattoi joskus onnistuneesti venäläisiä pelotella, kun mitään valtiollisia auktoriteettejä ei ollut.

Jouni Kauhanen keskittyi tarkastelemaan Topeliusten sukutarinaa. Kristoffer ryöstettiin, siitä on todisteena maininta Oulussa tehdyssä luettelossa viedyistä lapsista. Etunimi on siinä väärin, mutta sattuuhan virheitä kirjallisiinkin lähteisiin. Vaikka myös Lumijoella ja Vöyrissä kerrotaan tarinoita ryöstetyksi tulleiden lasten palaamisesta, Kauhanen piti varmana, että Kristofferin tapaus sattui Muhoksella. Oululaisilla Toppeliuksilla oli maita Muhoksella, joten on luontevaa ajatella piilopirtin sijainneen omilla mailla. Siitä, oliko piilopirtti vuonna 1986 pystytetyn muistokiven paikalla, hän ei ollut varma.

Keskustelussa Keskisarja piti Kristofferin tarinaa hyvin uskottavana. Suurempaan varmuuteen asiasta tuskin voi päästä, ellei venäläisissä arkistoissa sattumalta ole jotakin mainintaa. Keskisarja kannusti kotiseutututkijoita lähtemään noiden asiakirjojen perään.


* Koivu ja tähti 2014. Muhoksella jaettu ilmaisjakelulehti juhlavuodesta.

Häntiä ja päätettyjä runoja

Lauantain alkuilta Muusajuhlilla vietettiin Ravintola Tubassa. Esitykset aloitti kirjallisuuden tutkija Jarkko Lauri otsakkeella Pikkumönkijöiden häntien eettinen merkitys Tove Janssonin Näkymätön lapsi -novellikokoelmassa. Kokoelman niminovellissa näkymätön lapsi Ninni tulee kokonaan näkyväksi purtuaan Muumipappaa hännästä. Kaltoin kohdeltu lapsi alkaa uskaltaa olla olemassa Muumimamman hellän hoivan myötä, mutta täyteen pluralistiseen eksistenssiin hän pystyy vasta ottamalla vastuuta toisesta, Mammasta, jonka Muumipappa uhkaa tyrkätä mereen. Häntä on tärkeä myös avausnovellissa Kevätlaulu. Nuuskamuikkuselta laulun tekeminen onnistui vasta kun hän sai sen hännästä kiinni.

Laurin esitys oli alku luennosta, jonka hän pitää lokakuun alussa Tampereella Metsossa (ke 1.10. klo 18:15 FM Jarkko Lauri: Toisen kohtaaminen Näkymättömässä lapsessa eli tutkielma pikkumönkijöiden hännistä). Heideggerin ja Levinasin ajattelun ja häntien avulla Lauri aikoo siellä esittää, tämän hän ystävällisesti paljasti Tubassa paikalla olleille, että Tove Jansson ei pitänyt taidetta itsenäisenä, vaan toisiin suhteessa olevana asiana.

Tuomo Heikkinen ja Jan Bürger. Keskellä tulkkina toiminut Gottfried Effe.

Kirjallisuuden läänintaiteilija Tuomo Heikkinen jututti saksalaista kirjailijaa Jan Bürgeria. Hän oli Oulussa Taiteen Edistämiskeskuksen Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun aluetoimipisteen kirjailijavaihdon kautta. Bürger kertoi aloittaneensa kirjallisen uransa muun muassa Pablo Nerudan innoittamana ja vaikuttamana. Sittemmin hänestä on tullut kirjallisuuden tutkija ja esseisti. Puhe ja pitkä näyte käsittelivät viime vuonna ilmestynyttä Der Neckar: Eine literarische Reise -teosta. Neckar on joki, jonka varrella on eletty monenlaista kirjallista elämää. Joki kulkee muun muassa Thübigenin halki, ja se vaikutti esimerkiksi saksalaisille tärkeän Friedrich Hölderlinin tuotantoon.

Laurin esitykseen viitaten Bürger totesi Heideggerinkin asuneen Neckarin varrella, mutta filosofiin ei joen voi hyvällä tahdollakaan sanoa vaikuttaneen. Hölderlinin sen sijaan voi sanoa olleen saksalaisille vähintään yhtä tärkeän kuin Tove Janssonin suomalaisille.

Lukunäytteen jälkeen yleisöstä kysyttiin Bürgerin suhdetta W. G. Sebaldiin. Hiljattain neljä kuukautta Yhdysvalloissa Vanderbildin yliopistossa vieraillut Bürger ei pitänyt kysymyksestä. Toki hän myönsi, että Sebaldilla ja hänellä oli samoja kirjallisia vaikuttajia, mutta Saksassa paljon muitakin kirjailijoita, joita kielialueen ulkopuolella ei tunneta. Bürger antoi kaiken kunnian Susan Sontagille, joka työllään on saanut Sebaldin lyömään läpi Amerikoissa, mutta parempiakin kirjailijoita Saksassa on. Eikä hän tällä mitenkään itseensä viitannut. Käännöskirjamarkkinat nyt vain ovat tällaiset kuin ovat.

Alkuillan päätteeksi lavalle nousivat kaupunginvaltuutetut Paavo J. Heinonen ja Mikko Salmi. Esityksen otsakkeena oli Tämän runon päätin lukea. Heinonen aloitti Aaro Hellaakosken Viimeisellä dinosaurilla. Valinta oli pieni piikki Oulun Luupin suuntaan, joka on sijoittanut taidemuseon tiloihin dinosaurusnäyttelyn. Tärkeämpänä oli runon sisällöstä nouseva sukupolvien taistelun kuvaus.

Pitkän, monologiksi muodostuneen perustelun jälkeen Salmen valinta oli Kaarlo Sarkian Älä elämää pelkää. Runo oli Salmelle henkilökohtaisestikin tärkeä.

Heinosen toinen valinta oli Allen Ginsbergin Auringonkukka. Kaiken jättömaiden roson seasta on tärkeää erottaa kaunis. Toista runoesitystä varten Salmi otti esille kitaran. Hän lauloi Eino Leinon Nocturnon.

Päättäjät toivoivat enemmän runoja ja runollisuutta päätöksentekoon. Valtuustonkokouksien alussa luetaan aforismeja, mutta monelta ne jäävät kuulematta. Ehkä kuuntelemisen opettelu ei olisi pahasta.

Alkuillan päätteksi Paavo J. Heinonen lausui vielä yhden Mirkka Rekolan kaksirivisen. Sen kanssa oli mukava lähteä.

Minä rakastan sinua,

minä sanon sen kaikille

 * Muusajuhlat 2014.

Minna Joenniemen elämän kirjat

Tänään Muusajuhlilla Pakkalan salissa elämänsä kirjoista oli puhumassa kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi. Aluksi selvitettiin Joenniemen suhteet Ouluun, hän on neljännen polven kulttuurivaikuttaja, isovaari Aukusti Koivisto ja vaari Pentti Koivisto vaikuttivat taidemaalareina Oulussa. Varsinainen matriarkka oli Pentin puoliso Kaija-Rita Koivisto, jonka ansiosta Oulun torilla on Toripolliisi. Oulun kaupunginkirjastossa Joenniemi muisteli kuulleensa joskus 1980-luvun lopulla ensimmäisen kerran termin virtuaalinen todellisuus, Marikki Hakolan videotaidetta käsitelleellä luennolla. Viestinä tuolloin oli, että taiteilijoiden olisi otettava virtuaalinen todellisuus haltuunsa sotateollisuudelta.

Lapsuutensa ja nuoruutensa Joenniemi on viettänyt Tampereella, jossa hänen äitinsä oli nykytaiteen museon intendenttinä. Nuorena hän ahmi, suorastaan imutti kirjoja paljon, mutta harvoin pysähtyen. Noista ajoista listalle pääsi Rauha S. Virtasen Lintu pulpetissa ja Seljat. Nekalan kirjaston Markesta tuli nuorelle tärkeä ystävä.

Joenniemi myönsi auliisti, että kirjallisuuden mammutit, Sinuhet ja Pohjantähdet, hän on lukenut vasta aikuisiällä. Klassikoiden merkitys avautui Joenniemelle aivan uudella tavalla Afganistanissa PENin kokouksessa, jossa sikäläiset kirjailijat suunnittelivat maansa tulevaisuutta. Suomalaiset klassikot avautuivat tämän havainnon kautta uudella tavalla. Näistä lukukokemuksista Joenniemi oli nostanut listalleen F. E. Sillanpään Silja - nuorena nukkuneen ja Minna Canthin Köyhän kansan. Sillanpäällä ja Canthilla on ollut missio, totesi Joenniemi. Hänen mieletään liian usein ainutlaatuisen suomalaisuuden synnyssä on painotettu sodanjälkeistä aikaa.

Pentti Niemisen Silmissä maailman maisemat -runokokoelman oli isä ojentanut 17-vuotiaalle Joenniemelle saatesanoin "saattaisit tykätä tästä". Isän, joka oli rauhantutkija, YK:ssa työskennellyt ja erinomaisen hyvä selittämään maailman tapahtumia, sana oli painava. Joenniemi paljasti, että hänellä on oidipaalinen suhde isäänsä.

Tämän runokokoelman lukemisesta ei seurannut runoinnostus. Joenniemi kielsi olevansa runotyttö, enemmän hän on runouden lottotyttö. Runoraati, josta hänet parhaiten tunnetaan, syntyi havainnosta, että suomalaiset ovat kiinnostuneita runoudesta tavalla joka ei julkisuudessa näy.

Rajallinen aika riensi niin, että loput valinnat piti esitellä nopeammassa tahdissa. Haastattelija Satu Koho piti Rosa Liksomin Reitaria odottuna valintana, mutta Joenniemi ei sitä nielemättä hyväksynyt. Kirjaa hän piti hyvänä ajankuvana, jossa ilo ja elämänasenne yhdistyi taitoon. Kari Hotakaisen Lastenkirja on, kuten hyvät lastenkirjat aina, myös aikuisille sopiva.

Vuoden 2010 Finlandia-diktaattorina ollut Joenniemi valitsi voittajaksi Mikko Rimmisen Nenäpäivän. Oululaisyleisön edessä hän kertoi, että hän Kainuussa Mustarindassa ehdokkaita lukiessaan oli pohtinut myös Riikka Pulkkisen Totta -kirjaa, mutta päätyi valitsemaan huumorin sydänveren sijaan.

Viimeisenä listalla oli Katja Ketun Kätilö. Sen Joenniemi kertoi avaavan silmiä lähellä olevaan Suomen historiaan verevästi, vähän samaan tapaan kuin Sofi Oksasen teokset Viron suuntaan. Oululaisten iloksi Joenniemi kertoi käyneensä katsomassa Kätilö-näytelmän Oulun kaupunginteatterissa ja kiitteli sitä vuolaasti.

Esityksen mittaan Joenniemi kertoi lukevansa paljon sarjakuvia ja hänellä olevan niitä ison kokoelman. Viimeksi hän kertoi lukeneensa Joe Saccon (taas) ajankohtaista Palestiinaa ja Tiitu Takaloa.


Tänä iltana Nuclear Nightclubilla Minna Joenniemi vetää Taide&Slam -runoraadin. Huomenna klo 16 Joenniemi luotsaa ihmisiä runoa ja kuvataidetta törmäyttävällä kierroksella.


* Muusajuhlat 2014.

Perjantain runolounas

Perjantain runolounaalla kuultiin Milla Koramoa ja Eero Suvilehtoa. Ensin lavalle sai nousta ensikertalainen, näin Koramo itsensä esitteli. Hänen kahdessa ensimmäisessä runossa kokemukset luonnosta välittyivät oivasti. Meren rannalla "vaahdosta saat sukkaset". Pehmeä rahkasammal on mukava alusta vaikka minkälaisille kokemuksille.

Eero Suvilehto aloitti lausumalla numeroita kielellä, jonka oli jo unohtamassa. Runoissaan hän palasi Balkanille, jossa viettämistä vuosistaan Suvilehto on kirjoittanut aikaisemminkin. Siellä "seppä takoi viikatetta / laittoi vuorille viimeisen mitallisen runonsa".

"Balkanin ruutitynnyrissä syttyvät helposti myös savukkeet", havainnoi Suvilehto ja arvioi syyksi pyrkimyksen rauhaan ja harmoniaan, joka oli "tupakoinnin alkuperäinen jalo tarkoitus".

Tämän vuoden Muusajuhlien runolounaat päättyivät Suvilehdon muisteluun kanasta, joka muka oli palanut. Eräs nainen oli perunut treffit sen vuoksi. Ohjelmaa on vielä luvassa vielä viikonlopuksi. Viimeiseksi ohjelmanumeroksi on kirjattu Henkisten lajien mestaruuskisat Tähtitornin kahvilassa sunnuntaina kello 19.


* Muusajuhlat 2014.

Joni Skiftesvik Kirjojen yössä

Akateemisen Kirjojen yössä oli haastateltavana koko joukko Oulun seudun kirjailijoita. Heistä ehdin käydä kuuntelemassa Joni Skiftesvikiä, joka kertoi uutuudestaa Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY 2014). Kirja on niin tuore, että Skiftesvik kertoi omat tekijänkappaleensakin saaneen vasta tänään. Kirjailijaa haastatteli Pauli Vepsäläinen.

Uutuus on omaelämäkerrallinen romaani. 'Romaani' määritteen Skiftesvik kertoi halunneesta nimiösivulle, koska sisältö oikoi kallepäätalolaisittain sanottuna varsiteitä sen verran paljon, että teos oli turvallisempi fiktioksi nimetä.

Teoksen lähtökohdat ovat kesässä 2011. Tuolloin kirjailija oli tehohoidossa Oulun yliopistollisessa sairaalassa ja samaan aikaan hänen vaimonsa oli vastaavassa hoidossa Helsingissä Meilahdessa. Oman kuoleman läheisyys sai pohtimaan lapsuutta, nuoruutta ja elämää. Skiftevik ihmetteli miten klisee voikin pitää niin paikkansa. Kuoleman lähestyessä elämä alkaa kulkea silmien editse.

Mieleen muistuivat muun muassa äidin hautajaiset vuodelta 2003. Tuolloin täti oli kertonut miten kätilö ei ollut tahtonut tulla auttamaan Jonin synnytyksessä. Äiti oli avioton ja isä merillä ties missä maailmalla. Sellaisen avuksi Martinniemen kätilö ei tahtonut lähteä.

Täti oli palannut kotiin, josta mummo oli patistanut tädin paikallisen poliisikonstaapelin puheille. Hän oli ottanut asian vakavasti ja oli antanut kätilölle kaksi vaihtoehtoa: joko lähdet auttamaan tai käräjille. Jo lähti auttamaan.

Synnytys oli pitkä ja vaikea, joten kätilö oli tarpeeseen. Myöhemmin äiti oli nimennyt syntyneen Jonin kummeiksi tädin ja Martinniemen poliisikonstaapelin. Poliisi siirtyi pian Lappiin virkaan, mutta kerran kirjailija muisti kerran tavanneensa virkavaltaa edustaneen kumminsa.

Tästä tarinasta syntyi romaanin alku. Siitä asiat etenevät suurin piirtein kronologisessa järjestyksessä. Vepsäläinen kertoi kirjassa käsiteltävän myös pojan, joka oli Skiftesvikin esikoisteoksen taivaankorjaajan esikuva, hukkumista. Kirjailija kertoi tahtoneensa käsitellä asiaa uudessa teoksessa lastensa ja lähipiirinsä vuoksi.

Vaikka murhetta teokseen on riittänyt, Vepsäläinen vakuutti, että kirjailija on nyt terve ja hänen kirjoitustapansa valoisa. Tätä käsitystä Skiftesvik vahvisti kertomalla jutun lehtimiesajoiltaan Kainuun Sanomista 1970-luvun puolivälistä. Kainuuseen uusi toimittaja oli tutustunut levikinkasvatusmatkoilla, joilla oli tavattu lehden asiamiehiä ja kuullosteltu mitä toimitukselta toivotaan.

Eräällä matkalla Puolangalle yksi asiamiehistä oli maininnut, että lehteä saisi enemmänkin myytyä, jos siinä olisi enemmän luettavaa. Skiftesvik oli kertonut, että uusia toimittajia oli palkattu ja kirjeenvaihtajaverkostoa oli vahvistettu, joten luettavaa on enempi tarjolla. Se ei kuitenkaan tyydyttänyt puolankalaista. Pitäisi olla enemmän kiinnostavia, luettavia uutisia. Maanittelujen jälkeen toimittaja oli saanut selville, että tuo asiamies toivoi lehteen enemmän onnettomuusuutisia. Niitä Skiftesvik ei ollut luvannut lisää.

* Muusajuhlat 2014.

Romantiikkaa, ajanvietteeksi

Kauko Röyhkän jälkeen Pakkalan salissa keskusteltiin viihdekirjallisuudesta. Sali tyhjeni, varsinkin kun äidinkielenopettajien paikalle pakottamat poistuivat, mutta kuulijoita riitti myös Marja-Riitta Vainikkalan johdattamalle keskustelulle kirjailija Veera Vaahteran (Pauliina Vanhatalo) ja tutkija Myry Voipion kanssa.

Ohjelmalehden mukaan aiheena oli romantiikka, huumori ja jännitys kirjallisuuden keinona. Onko viihde aina kliseistä? Pystyykö se kuvaamaan arkea? Mikä on viihteen terapeuttinen merkitys, tarjoaako se todellisuuspakoa vai vaihtoehtoisia lähestymistapoja todellisuuteen?

Vyyhden purkamisen Vainikkala aloitti tiedustelemalla onko romanttisella viihteellä muita ulottuvuuksia? Vanhatalo näki lajissa viihteen lisäksi huumoria ja uskon vahvistusta omaan elämään. Sekä Voipio ja Vanhatalo puhuivat turvakirjoista, jotka antavat tukea elämän hankalissa tilanteissa ja joihin on mukava palata.

Molemmat haastateltavat määrittelivät viihdekirjallisuuden ajanvietteeksi. Vanhatalon mielestä muiden teemojen ei pitäisi tulla sen tielle. Tiukka genremäärittely takaa sen, että lukija saa mitä on halunnut. Voipio lisäsi, että tuskin pelkkä geneerinen viihde tyydyttäisi lukijoita. Uusi, 1950-luvulta lähtenyt naisten viihdekirjallisuus (Chick-lit) on alalajeiltaan runsas. Voipio myös muistutti, että ajanviete voi olla hyvää ja syvällistäkin kirjallisuutta.

Vainikkala kyseli tyypillisimmistä teemoista ja juonikaavioista. Voiko romanttisessa viihteessä käsitellä muutakin kuin naimisiin pääsyä, ulkonäköongelmia tai voiko kirja olla loppumatta toistensa saamiseen? Tietysti voi, vastasi Vanhatalo, mutta se olisi sama kuin dekkarissa jätettäisiin paljastamatta murhaaja. Voipio ja Vanhatalo kuitenkin olennaisimpana yksityiskohtien havainnoinnin tapaa. Viihteessä tärkeää päähenkilön itseironisuus, itsetarkkailu humoristisesti. Adjektiiveilla vaikuttaisi myös olevan keskeinen tehtävä. On tärkeää voida "katsoa syvälle mustikansinisiin silmiin".

Voipio havainnoi, että uusin 1990-luvulta alkanut chick-lit on hyvin lähellä tyttökirjallisuutta. Yhä useammin "rakkauden tiellä olevat voitettavat esteet" ovat kasvutarina nuortenkirjallisuuden tapaan.

Romanttisen lukemiston päähenkilön olisi hyvä olla samaistuttava. Tai ainakin sellainen, johon lukija tuntee lämpöä, tarkensi Vanhatalo. Voipio lisäsi lajityypin olevan hyvin heteronormatiivistä, vaikka toki poikkeuksiakin on. Joka tapauksessa lukijalle on annettava tarttumapinta päähenkilöön, teennäisyys karkoittaa heidät helposti.

Viihdekirjallisuus ei kerro lukijastaan mitään, arvioi Voipio. Lukija tuskin ottaa epärealistisia todellisuuskäsityksiä omikseen.

Loppuyhteenvedossa Voipio vastasi kysymykseen, että tarjoaako chick-lit vaihtoehtoisia lähestymistapoja todellisuuteen yksiselitteisen ein. Vanhatalo oli hieman armollisempi ja totesi lukemisen auttavan todellisuudessa pärjäämisessä ainakin sen hetken. Chick-lit on turvallista hauskaa, ajanvietettä.


Keskustelun jälkeen olisi vielä ollut lukupiiri, jossa olisi voinut vaihtaa ajatuksia Veera Vaahteran Rakkautta, vahingossa -teoksesta. Perjantaina on Sotakirjojen tulevaisuutta käsittelevän paneelin jälkeen toinen Jarkko Korpuan vetämä lukupiiri, jossa käsitellään Pekka Jaatisen Kalpeita sotilaita.


* Muusajuhlat 2014.

Kauko Röyhkä: Elämäni kirjat

Muusajuhlat jatkuivat Huutomerkin ja Oulun kaupunginkirjaston tilaisuudella, jossa Kauko Röyhkä kertoi elämänsä kirjoista. Toimittaja Satu Koho johdatteli kirjailija-muusikkoa tarinasta toiseen. Röyhkä oli valinnut yhdeksän kirjaa, jotka hän valintahetkellä oli tuntenut läheisimmiksi. Jutustelun lomassa hän mainitsi monia muitakin. Lopun yleisökysymykseen kirjoja yhdistävästä teemasta Röyhkä arvioi, että valitut ovat olleet tärkeitä joissakin elämäntilanteissa, lähinnä nuoruudessa. Niiden avulla on ymmärtänyt, ettei aivan yksin maailmassa omine ajatuksineen ole.

Ensimmäisenä kirjailijana Röyhkä mainitsi Timo K. Mukan, joka oli herättänyt 14-vuotiaan kiinnostuksen kuolinvuotenaan. Mukka oli samalta Pellon Orajärven kylältä, jossa oli Röyhkän mummola. Kirjojen paikat olivat tuttuja ja nuorukainen oli ollut hyvin kiinnostunut eroottisista teemoista. Eroottisen nälän paras tyydyttäjä oli Henry Miller, jonka Kauriin kääntöpiirin Röyhkä oli nostanut toiseksi listalleen. Miller opetti myös miten kirjallisuuteen sai rokkenrollia.

Mukan teoksista listalla oli viimeinen, synkeä balladi Kyyhky ja Unikko. Se herätti kertoessa Röyhkässä lapsuudenkeväisiä kalastusmuistoja Orajärven tulvivissa metsissä.

W. G. Sebaldia Röyhkä piti hieman kuivakkana, jonka henkilö Austerlitz samannimisestä romaanista tuntui hänestä kiehtovalta. Jokaisella satunnaisella matkailijalla pitäisi olla sellainen kaveri, joka ilmestyisi eri paikoissa ja osaisi kertoa taustoja ympärillä olevasta. Sebald pääsi listalle jaottelemattomien tarinoidensa ansiosta.

Toinen tuoreempi kirja listalla oli Jennifer Eganin Aika suuri hämäys. Siinäkin tarinankerronta oli kiehtovinta, vaikka loppua Röyhkä piti spielbergmäisenä lässähdyksenä. Vetävän tarinan lisäksi kirjassa kiehtoi irrallisuus ja omien kokemuksien samankaltaisuus.

Paul Austerin Illuusioiden kirja oli saanut Röyhkän filosofisiin pohdintoihin taiteen katoavaisuudesta. Kuinka paljon hyvää taidetta maailmasta onkaan kadonnut? Auster oli Röyhkän mielestä kiinnostavasti kirjoittanut myös kadonneen jäljittämisestä ja sen yllättävästä löytymisestä.

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä oli Röyhkällekin ollut koulussa pakkopulla. Tarkiaisen elämäkerta ja Alex Matsonin Romaanitaide lukuisine Kivi-esimerkkeineen olivat kuitenkin saaneet ymmärtämään, että kyseessä on ainoan nerokkaan suomalaisen kirjailijan teos. Käytännössä Kivi kirjoitti olemattomalle lukijakunnalle, ihmetteli Röyhkä.

Orajärven kylän sumuisista maisemista maailman äären sumuihin vei Anton Tsehovin Sahalin. Kyseessä oli kuuluisan novellistin matkakirja, jossa aikaa ennen Siperian rautatietä mennään todella kaukaiseen paikkaan Tyynenmeren rannalle. Samalla kohdataan oma yksinäisyys. Röyhkä kertoi kaukaisten maanäärien olevan kiehtovia, mutta hänestä itsestään ei olisi niille matkustamaan. Mieluimmin hän lukee tai kirjoittaa sellaisista, kuten Ville Haapasalo ja Armin Alizad, jotka näkevät vaivan.

Charles Bukowskin Kaupungin kauneimman naisen kohdalla Röyhkä ryhtyi muistelemaan Aku-Kimmo Ripatin pitämää kirjoittajarinkiä. Siinä Röyhkä kavereineen kävi saadakseen Oulusta irti sen mitä sillä oli tarjottavaa. Bukowskin ensimmäinen suomennos Naisia, naisia ei Röyhkää saanut innostumaan, mutta myöhemmät teokset kylläkin. Bukowskia hän luonnehti epäsovinnaiseksi, omaperäiseksi hälläväliä -tyylin edustajaksi.

Viimeinen teos listalla oli Raymond Carverin novellikokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Carverin novellien arkipäiväinen elämä, jossa on taustalla uhkan tuntu, tuntui Röyhkästä kiehtovalta. Hän kertoi pitkästi novellista, jossa äiti tuntui pelkäävän omaa poikaansa. 

Myöhemmin illalla Röyhkä esitti paikallisen Maurice Whitle Sports (France) -bändin kanssa Muusaklubilla uransa alkupään tuotantoa. Elämäni kirjoista Muusajuhlilla on kertomassa myös Ari Paulow ja Minna Joenniemi. 

* Muusajuhlat 2014.