B. F. Godenhjelmin Oppikirja Suomalaisen kirjallisuuden historiassa (1884) esittelemiä kansanrunoilijoita on myös Antti Puhakka (1816-1893).
Aikaisemmin esittelin Vihta-Paavon (Paavo Korhonen, 1775-1840) ja Pietari Makkosen (1785-1858). Antti Puhakan erityisalaksi mainitaan pilkkarunot, joista malliksi Surulaulu 1850 vuoden kiellosta. Vuoden 1850 kielto oli sensuuriasetus, joka kielsi julkaisemasta mitään muuta kuin uskonnollista tai taloudellista kirjallisuutta. Se kumottiin kymmentä vuotta myöhemmin 1860.
Surulaulu 1850 vuoden kiellosta
Ei ole vielä lintu raukat
Mitannunna mieltään
Pitämähän pienempänä
Liian suurta kieltään.
Eikö liene asetusta
Ensinkänä tienneet,
Kun on aina rallatusta
Ennellähän pienneet.
Vaan jos vanhat pitkäparrat
Rähinänne kuulee,
Niin he meitä laulamahan
Opettavan luulee.
Sitten teidän rähinänne
Pian kohta puuttuu;
Kaikki koirankuonolaiset
Meidän päälle suuttuu.
Minä neuvon lempeästi
Asetusten mukaan:
Nyt ei ole laulannolle
Julkinaista lupaa.
Minun raukan laulantoni
Esivalta kielti,
Koska minä iloisesti
Joutohetket vietin.
Niin nyt soisin, että vielä
Saisi linnut laulaa,
Eikä pantais milloinkana
Heille paulaa kaulaan.
Sitten riemurallatusta
Saisin vielä kuulta,
Vaikka kohta laulun mahti
Unehtuupi multa.
Koska pääsky enemmältä
Laulamahan yltyy,
Silloin vesi silmistäni
Yhtenähän hyrkyy.
Vaan kun rastas lauleleepi
Lehdikossa salaa,
Sitten luonto laulamahan
Minullakin halaa.
Sitten laulan hiljaisesti
Siellä hänen mukaan:
Lillin, lallin, tillin, tallin,
Ett’ei kuule kukaan.
Käköseni kultarinta
Älä kuku mäellä,
Siitä saapi paha huuto
Väkivallan väellä.
Mene tuonne kukkumahan
Lehtovaaran rotkoon,
Minä tulen kuulemahan
Illoin, aamuin notkoon.
Ja jos siellä laulavani
Jonkun kerran kuulet,
Älä toki ilmoita, kun
Venäjälle tullet!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti