Aku Ankka sarjakuvien tuoteperheeseen viime vuoden lopulla saatiin yksi ryhmä lisää, Mini-taskarit. Toistaiseksi harvakseltaan ilmestyvät mini-taskarit sisältävät pääasiassa aikaisemmin Roope-setä -lehdissä julkaistua materiaalia.
Mini-taskareita on ilmestynyt kaksi. Toisen, Rikkaista rikkaimman päätöstarinana on Bruno Sardan käsikirjoittama ja Alberto Lavoradorin piirtämä Mustasotkien salaisuus.
Tarina hyödyntää intertekstuaalisuutta, se hakee ideansa Asterixista luomalla identtisen kylän ankkauniversumiin.
Intertekstuaalisuus on Ankan lukijoille tuttu juttu. Don Rosan Kymmenen avataran aarteessa (2003) Marja Ritola usein artikkelein esittelee sarjakuvien intertekstuaalisuutta ja teoriaa itsessään.
Kirjallisuusteoreetikon ja kirjailijan suhde on sama kuin tykin ja panssareiden kehittäjien. 40 vuotta vanhalla tykillä ei kannata lähteä uutta panssaria ampumaan, kuula ei panssaria läpäise.
Tämä käy ilmi esimerkiksi lauantaina Helsingin Sanomissa julkaistusta Olli Alhon Pertti Jarlan Fingerpori -sarjakuvan arviosta. Vanha viitekehys ei anna valaistusta uuteen, koska tekijä on sarjakuvansa rakentanut sille alistumattomaksi.
Valitettavasti Mustasotkien salaisuuden tapauksessa tekijät eivät ole lähteneet haastamaan kirjallisuusteoreetikkoja ja luomaan vanhoihin viitekehyksiin alistumatonta. Intertekstuaalisuus on ollut keppihevonen, jolla on saatu tehtyä yksi käsikirjoitus lisää. Tässä ei ole ollut tarkoituskaan mitään suurta synnyttää, vaan täytettä italialaiseen Topolino -lehteen.
Eikä vitsikään ole oikein toimiva. Ehkä se saattoi sellainen olla yli kymmenen vuotta sitten ensimmäistä kertaa julkaistaessa?
Epäilen.
[Sitä paitsi Amaryllix ei kalastanut. Hän oli kalakauppias, joka hankki myytävänsä Parisiumista.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti