Etelä-Savon pohjoiskolkkien mutkaisia pikkuteitä kulkiessa, dynaamisiä muutoksia kokevalla autolla, kohtaamme pystykorvan. Suomenpystykorva vahtii omistajansa mökkiä.
Haukku alkoi heti meidät nähtyä, jatkui mökille saakka. Kun kuljimme ohi, pystykorva lähti perään. Juoksi rinnalla, haukkua räksytti, kunnes tulimme tarkkaan määritellylle reviirin rajalle.
Siihen pystykorva jäi.
Haukkui pari kertaa vielä varmistukseksi perään, sitten tyytyväisenä jolkotteli takaisin mökin pihaan.
Autoa oikealta puolelta ohjaava kumppani piti koiran käytöstä inhottavana. Tuollalailla räksytetään, herätetään huomiota, rehellisiä kansalaisia häiritään. Ei luvallisillakaan asioilla saa rauhassa kulkea.
Sellainen on vahtikoiran luonne. Kaikki haukutaan. Tasapuolisesti.
Kertovat pystykorvien määrän romahtaneen, rotu melkein alkaa vaarassa olla.
Oikealta ohjaavien on helppo tuntea ärtymystä, kun näppituntuma puuttuu. Tuossa tunnetilassa alkaa vaatia häiriötekijöiden poistamista. Oikealla oleva ei perustele päätöstään, tai jos perusteleekin, niin kiukun poistamisen kautta.
Ei olisi enää häiriötekijöitä, ei olisi enää epäilyksen herättäjiä omassatunnossa. Oman toiminnan motiiveja ei tarvitsisi kyseenalaistaa ja pohtia.
Mutta oikealta ohjaava ei oikeasti ohjaa. Hän satunnaisilla ja ajoittaisilla komennoillaan yrittää hallita jotain jota ei voi määrätä, ainoastaan nöyryyttää.
Ratti on autossa vasemmalla puolella.
(Suomen kansalliskoiran kuva wikipediasta)
***
Piti olla eilen illalla Helsingissä saapuvilla, mutta toisin retket meni. Pahoittelen, harmittelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti