Illalla päättyi Yle TV1:n Harvoin tarjolla. 12-osaista sarjaa olen seurannut sekavin tuntein. Välillä tuntui siltä, että oli tavoittanut tekijöiden ajatuksen, mutta sen jälkeen lähdettiinkin kokonaan toiseen suuntaan.
Tämä ei ollut moite.
Nyt kun sarja on saatu onnelliseen päätökseen, niin yhdenlainen valaistus syntyi. Tämähän oli 2000-luvun Rintamäkeläiset.
Otsikossa 1970-luvun suosikkisarjan nimi on tarkoituksellisesti väärin. Vaimoni oli edelleenkin lapsuuden lukuhäiriönsä vallassa, oli vakuuttunut, että sarjan nimi oli Rintamamäkeläiset.
Ylen 1972-77 tekemässä Rintamäkeläisissä pääpariskunta Antti ja Leena Rintamäki asuivat alle 30 hehtaarin tilaa jossakin maakunnassa, Hämeen suunnilla. Naapurin Honkoset olivat tuon tuosta kyläläilemässä ja muitakin kyläläisiä.
Tuollainen tila oli ajan idylli. Muun muassa Paavo Haavikko Kelan historiassa siitä mainitsee. Ei kovin realistinen, haikeudella varmaan moni maaltapaennut sitä katseli.
Lyytinmäki on nykyinen idylli, meidän useimpien haave: vanhat puutalot, kukkivat omenapuut, tuhisevat siilit ja lasten iloiset äänet. Kaikki tämä kivenheiton päässä keskustasta.
Lyytintien elo yhdessä vaiheessa toi mieleen Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien kotirintamamiehineen.
Rintamäkeläisissä perheet elivät pienistä pelloistaan ja metsistään. Itsellisinä ja itselleen töitä tekevinä. Elanto ei ollut laveaa, mutta sitä kuitenkin oli.
Lyytinmäkeläiset perheet elivät luovuudestaan, korkeita, tinkimättömiä taiteellisia tavoitteita tuntui olevan kaikilla. Sarjan alussa niillä näytti elävänkin.
Harvoin tarjolla poikkeaa Rintamäkeläisistä, se rikkoi itse idyllinsä. Taiteellisista sfääreistä oli laskeuduttava kulttuuriteollisuuden pariin leipää saadakseen. Ja kulttuuriteollisuuden palveluksessa ollenkin idylli ei ollut realistinen.
Sekin piti lopuksi purkaa.
Johanna Hartikainen osaa kertoa hienoja tämän hetken (työ)elämätarinoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti