Oulun kaupunginteatterin, Sinfonian, Oopperan ja konservatorion yhteistuotantona tekemä Leena Salosen ohjaama Gluckin Orfeus & Eurydike -ooppera (1762) ilahdutti eilistä iltapäiväämme. Taustallahan on vanha tuttu antiikin kreikkalaisten tarina kuoleman erottamista rakastavista, ja miten jumalat suopuvat yhdistämään kuoleman virran erottamat rakastavaiset -- yhdellä ehdolla.
Gluckin versiossa tarinasta Amor armahtaa sääntöjen rikkojan ja rakkaus voittaa.
Esityksessä rakkaus on läsnä eri muodoissaan: vakavana ja ankarana kaipuuna, hupakehtelevana amorina ja fyysisenä läheisyytenä.
Kaksi jälkimmäistä muotoa tulevat esiin tansseissa, joiden koreografian Jorma Uotinen on laatinut. Jousellaan ampuva Riku Lehtopolku toi esitykseen kepeyttä, eikä laulaja-Amorin roolissa ollut Katriina Leppänenkään mikään tosikko ollut.
Ensimmäinen siis Orfeuksen (Virpi Räisänen-Midth) ja Euridyken (Hanna-Leena Haapamäki) lauluissa.
Maija Tuorilan lavastuksessa hyödynnettiin kaupunginteatterin pyörivää lavaa hyvin. Lavalle tehty vesielementti, kuolemanjoki (Lethe), virkisti katsojain aisteja. Veden pintaa höydynnettiin heijastuksiin, vedessä tanssittiin, sitä loiskittiin ja roiskittiin.
Tärkein veden tuoma lisäarvo oli siinä liikkumisen äänet. Ne toivat kivan lisän Dmitri Slobodenioukin johtaman pienen orkesterikokoonpanon soiton ylle.
Litinä vesirajassa. Se kuuluu rakkauteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti