Esineet ajassa

Esine ja aika - materiaalisen kulttuurin historiaa
Maija Mäkikalli ja Riitta Laitinen (toim.)
SKS 2010
349 s.


Historiantutkimuksessa on perinteisesti arvostettu ja käytetty lähteinä pääasiassa erilaisia asiakirjoja. Esineet ja tavarat on pitkään suosiolla jätetty kansatieteilijöiden, arkeologien ja antropologien tutkimusaineistoiksi. 1970-luvulla herännyt kiinnostus kulutustutkimuksiin sai historioitsijatkin näkemään erilaisissa historiallisissa esineissä mahdollisen oman tutkimusaiheen saloja avaavan aineiston.

Maija Mäkikallin ja Riitta Laitisen toimittama Esine ja aika -artikkelikokoelma nostaa esille suomalaisia historiantutkijoita, jotka ovat löytäneet avartuneen näkökulman menneeseen esineiden kautta. Suomeen laajemmin tapa on levittäytynyt vasta tällä vuosituhannella. Joitakin varhaisempiakin edelläkävijöitä oli, esimerkiksi Gunnar Suolahti, joka 1900-luvun alkuvuosina teki sosiaali- ja kulttuurihistoriallisia päätelmiä vaatteiden perusteella.

Kiinnostus ihmisten suhteisiin esineisiin ja materiaalisuuteen eri historian vaiheissa on saanut alkunsa kahdesta eri juuresta. Pohjois-Amerikassa tutkimus alkoi kiinnostuksesta kirjallisten kulttuurien ulkopuolella eläneisiin, laajeten arkielämän ja teknologian historiantutkimukseen. Atlantin tällä puolen esine- ja tavarasuhteiden tutkimuksen juuret ovat monitieteisessä lähestymistavassa. Kiinnostus kasvoi siitä, miten esineet on otettu eri aikoina mukaan sosiaalisen identiteetin rakentamiseen, ylläpitämiseen ja muuttamiseen.

Brittien luoma näkökulma oli virkistävä, ja innostusta herättävä. Taisipa Kotikadun Eeva Mäkimaa väitellä vallan symboleista, tohtorin miekasta, frakista ja mitä korkeimman oppiarvon saajan asustukseen kuuluukaan. Ala taisi olla kuitenkin taidehistoria.

Teoreettiset lähtökohdat aineellisen kulttuurin tutkimukselle ovat kuitenkin Ranskasta. Teoksen johdannossa mainitaan muutenkin teoreettista innostusta herättäneet annalistit Fernand Braudel ja Marc Bloch (tuttuja Jukka Kemppisen blogista, jos ei muualta). Sartre ja Foucault mainitaan teoksessa myös. Bloch muotoili lyhyesti sanottuna jotenkin niin, että kaikki mitä ihminen sanoo, kirjoittaa,valmistaa ja mihin hän koskettaa voi kertoa ja sen tulee kertoa hänestä. Ajatus jälkikäteen arvioituna on jopa triviaali, kuten suuret oivallukset yleensäkin. Totta kai kaikki säilynyt todistusaineisto pitäisi ottaa huomioon.

Johdannossa Mäkikalli kirjoittaa jopa tutkimuksen materiaalisesta käänteestä. Kokemus, ihmisten ja esineiden välinen suhde, esineiden merkitys ja kaikkien näiden ajallinen ja kultuurillinen sidonnaisuus ovat tarkastelemisen arvoisia, menneisyyttä avaavia miettimisen aiheita.

Merkityksellistä ihmisen toiminnan arviointiin aikahorisontin yli on se, että ihmisen suhde kieleen ei ole sama kuin suhde esineisiin. Parhaimmillaan materiaalisen kulttuurin tutkimus on siis kaksoisvalotusta menneisyyteen.

Teoksen artikkeleissa annetaan esimerkkejä eri ajoilta ja hyvinkin erilaisista esineistä. Anu Lahtinen aloittaa 1500-luvun Ruotsin ylimystön lahjaesineistä. Lahjaan liittyi oletus vastalahjasta, sellainen ei kuitenkaan ollut pakollinen. Heikon keskusvallan maassa suhdeverkoston ylläpito synnytti tarkat arvostussuhteet, lahjojen piti arvoltaan vastata toisiaan. Tarkka ero tehtiin lahjan ja lahjuksen välillä, ajan sosiaaliturvaa edusti huomenlahja. Aviomiehen kuului lahjoittaa vaimolleen hääyön jälkeisenä aamuna lakisääteinen huomenlahja, joko maata tai huomattava summa rahaa leskeyden varalle.

Anu Korhonen katsoo uuden ajan alun englantilaisen naisen silmin peiliin. Peili oli teknologian symboli, mutta samalla myös feminiininen esine, joka antoi katsojalle mahdollisuuden tarkkailla itseään toisena.  Peiliin katselu saattoi olla ylpeyden syntiä, mutta toisaalta tarpeellisten hovi-ilmeiden opettelua varten tuiki tärkeä. Peilistä saattoi myös tarkistaa, että onko otsaan ilmaantunut suuren kirjan mainitsema synnintekijän merkki.

Taika Dahlbom käsittelee eläintieteellisten kokoelmien arvostusten muuttumista. 1600-luvun alkupuolen Tanskassa huikean jännä esine oli puuhun kasvanut hevosen leukaluu. Se päätyi kuninkaallisiin kokoelmiin, lahjoitettiin kansalle sivistykseksi 1800-luvulla ja lopulta 1963 siirrettiin museon varastoon. Muut 1600-luvun jännät, merisudet ja jättiläisen luut, paljastuivat tiedon lisääntyessä tavallisiksi mereneläviksi ja norsun jalkaluiksi, ja siten säilyttivät uudelleen määrittelyn kautta tieteellisen todistearvonsa. Mutta eläintieteilijöiden mielestä puuhun kasvanut hevosen leukaluu ei enää ole kuin historiallinen kuriositeetti.

1900-luvun mittaan esilleasettaminen ja esineeksi ymmärtäminen muuttui. Näyttelytoiminnalle suuri muutos oli fasismin kymmenvuotisnäyttely Roomassa 1932-34. Vaikka jo 1500-luvulla kirjaa oli  pidetty selkeästi esineenä, niin Rooman näyttelyn myötä dokumentit, kirjeet, lehdet, valokuvat saivat kunnian tulla 'esineinä' esille. Eikä alkuperäisyyden vaateestakaan pidetty kiinni. Kopiokin kelpasi. Taina Syrjämaa huomio, että rekonstruktioden luominen näyttelyyn toi mukanaan huonetilan arvostamisen -- siis millaisissa olosuhteissa Il Duce oli aattettaan alulle kirjoittanut.

Leena Koivunen kirjoittaa Suomea vuosina 1911-12 kiertäneestä Kiinalais-Afrikkalaisesta näyttelystä. Lähetysseura Erland Sihvosen aloitteesta keräsi taloudellista tukea ja moraalista hyväksyntää kaukaisten kansojen käännyttämiseksi. Näyttelyihin kuuluivat pukunäytökset, Sihvonen ja "kiinattaret" esittäytyvät. Omalla omituisella tavallaan näyttelykiertue lähensi vieraita kulttuureja toisiinsa. Jos Ambomaan mustien lapsien katsottiin tarvitsevan kaikenlaista opetusta, kansainvälisestikin Kiinassa lähetystyötä tekeviltä edellytettiin paikalliseen kulttuuriin sopeutumista. Kiina oli vanha sivistyskulttuuri, ja olennaista oli kristillisten aatteiden ottaminen sydämeen, ei länsimaisten tapojen oppiminen. Vaatteiden avulla katsojille luotiin elämys kiinalaisuudesta.

Mikä on kenen omaa? Leena Rossi käsittelee Walter Ahlströmille Varkaudessa rakennettuja miljoonamoottoria (m/s Standard, 1922) ja miljoonavaunua (Walter Ahströmin salonkijunanvaunu, 1927) ammattiylpeyden näkökulmasta. Rossin 1980-luvulla haastattelema Frans Lind, joka maalasi ja lakkasi molemmat, piti kumpaakin aikansa ökyihmetystä selkeästi ominaan. Ja tottahan toki se oli ihan oikein. Omaksi kokeminen voi juontua valmistamisesta, ostamisesta tai lahjaksi saamisesta.

Saman aikakauden yleiseen tapakulttuuriin kuului käyntikorttikuvien ottaminen ja niiden kerääminen valokuva-albumeiksi. Tiina Männistö-Funk kirjoittaa albumien ja kuvien sosiaalisesta merkityksestä. Albumia säilytettiin vieraskamarissa, ja sinne hyväksytyille vieraille omaa tuttavapiiriä esiteltiin.

Myös Teija Försti on 1920-luvulla. Naisille sopivat autoiluvaatteet olivat yksi autoesineistön osa-alue. Vuosikymmenen alussa naisautoilijoille suositeltiin sähköautoja, niitä pitkien hameenhelmojenkin kanssa saattoi helposti käyttää. Mutta Fordin polttomoottorit käynnistyskampineen vaativat toisenlaisten markkinoiden luomista. Lehdistössä irvailtiin autoilevien naisten housuille ja nahkatakille, mutta mainosten maailma jazztyttöineen pyrki toisenlaisen maailman luomiseen. Autokauppiaalle kauppa oli kauppa.

Esine ja aika -teoksen päättää Petri Pajun reikäkortteja käsittelevä artikkeli. Reikäkortit kuuluivat pitkään vain tietojenkäsittelyn ammattilaisille, suuri yleisö pääsi hetkellisesti niihin tutustumaan 1980-luvun alussa uusien suurtietokoneiden tehdessä kortit tarpeettomiksi. Kirjoittajan perheessäkin kortteja oli piirustuspapereina. Esineinä kortit olivat tavallisilta ihmisiltä piilossa, mutta ne olivat kaikenlaisten päätösten välikappaleina. Jotakin pyhän kunnioitettavaa, harrasta reikäkortteihin liittyi.

Artikkelikokoelmasta voisi kirjoittaa erittelemättä yksityiskohtaisesti kunkin kirjoittajan esille nostamaa aihepiiriä. Kirja on kuitenkin kokoelma ja esittely miten meillä aineellista kulttuuriperintöä on viime vuosien aikana lähestytty, joten menköön nyt tällä kertaa arviokin esittelyn nimissä. Katseltakoon tätä kirjaa erään tutkimustavan laajentumisen kautta. On esinekulttuurillisesta näkökulmasta Suomessa oikeastikin väitelty. Minna Sarantola-Weissin väitös (2003, mainittu myös Kemppisen blogissa useampaan kertaan) oli nimeltään Sohvaryhmän läpimurto.