Eilen kulttuuriuutiset kertoivat, että Turun ekumeenisessa Pyhän Henrikin taidekappelissa avataan tänään Kaj Stenvallin näyttely. Ylen Uutisissa Stenvall kertoi ankkataiteensa sopivan kappeliin oikein hyvin. Taiteen ja kirkon tehtävänä on pohtia osin samoja asioita, perimmäisiä kysymyksiä ja inspiroitumista.
Minusta tuntui, että Stenvallin taide muutti yleisön suhtautumista taidemuseolaitokseen 1990-luvun alussa. Stenvallin näyttelyt olivat suosittuja, kävijöitä oli paljon ja näyttelyjä valvovan henkilökunnan oli muutettava suhtautumistaan näytteillä olevaan tutustujiin. Ankkataide oli sellaista, josta spontaanimmin syntyi keskustelua valvojien ja valvottavien välillä.
Eikä Stenvallin tausta realististen, hieman romanttisten maalausten tekijänä, joiden pensselinjälki oli vanhojen (hollantilaisten) maalarimestarien tapaista, ollut hämmentämässä katsojien taideodotuksia. Stenvallia saattoi kunnioittaa myös käsityöläismestarina.
Ankkamaalauksissaan Stenvall on säilyttänyt saman tekotavan. Ankat ovat monissa töissä päässeet vanhojen tuttujen kuva-aiheiden hahmoiksi.
Stenvallin työt siis purkivat taidemuseoihin ja -gallerioihin syntynyttä turhan hartauden ja vakavuuden ilmapiiriä. Luulisinpa, että taidekappelissakin näyttelynvalvojilla on mukavat pari kuukautta tiedossa.
Kaj Stenvallin taidetta en ole postikortteja ja kuvituksena olevaa Tommi Aition kirjoittamaa Jonkinlainen yhteys - Matkoja Kaj Stenvallin taiteeseen (1997) teosta lukuunottamatta hankkinut.
Aition runsaasti kuvitettu teos alkaa vastaamalla otsikon kysymykseen:
Kun Kaj Stenvallilta keväällä 1996 sarjakuvan satavuotisjuhlien tiimoilta tiedusteltiin omaa suosikkisarjakuvaa, valitsi hän Harald Hirmuisen. Vastauksessa oli jotain outoa: miksi vähäpätöinen viikinki, miksei Aku Ankka?
Ankka on tauluissa ikonisuutensa, tuttuutensa vuoksi. Ei siksi, että se olisi niin mainio sarjakuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti