Sarjakuvan historiasta, asemasta ja kielestä

Sarjakuva Suomessa - historiasta, asemasta, kielestä
(toim.) Heikki Jokinen
Avain 2011
192 s.



Viime vuonna suomalaisen sarjakuvan juhlavuoden kunniaksi ilmestyi Heikki Jokisen toimittama artikkelikokoelma Sarjakuva Suomessa - historiasta, asemasta, kielestä (Avain 2011). Teos on suunnattu lähinnä kirjastoammattilaisille, kolmeen osaan jakautuvan teoksen viimeinen osa Hyllyjen välissä, jossa käsitellään sarjakuvien ja kirjastojen suhdetta. Toki teokseen voivat muutkin sarjakuvasta kiinnostuneet tarttua, kirjan artikkelit ovat helppotajuisia ja -lukuisia.

Pieneen artikkelikokoelmaan ei "sarjakuva Suomessa" tyhjentävästi mahdu. Artikkelikokoelman ratkaisu on sama kuin monissa muissakin tutkimuksensa alkuvaiheessa olevissa aiheissa. Kirjoittajiksi on pyydetty joukko, tässä tapauksessa toimittajan lisäksi viisi, kirjoittajia, jotka ovat jo aikaisemmin lähestyneet laajan yläkäsitteen alle asettuvaa aihetta laajemmassa työssä. Varsinaisesti uutta ei siis tarkkaan sarjakuvatutkimusta seuranneille lukijoille ole tarjolla, vaan aikaisempaa tiivistetyssä, yleisesityksen omaisessa asussa.

Tähän Heikki Jokinen viittaa heti esipuheensa aluksi: "Tämän kirjan artikkeleita yhdistävä löyhä teema on sarjakuva suomalaisessa yhteiskunnassa." Kirjoittajista kaksi on väitellyt sarjakuvista, P. A. Manninen 1990-luvulla kasvatustieteisiin tekemällään tutkielmalla sarjakuvista (nuorten) vastarinnan välineenä ja Ralf Kauranen muutamia vuosia sitten sosiaalitieteistä 1950-luvun sarjakuvakeskustelua käsittelemällä. Kolmaskin kirjoittajista on tohtori, Merja Heikkinen väitteli 2007 valtiotieteistä aiheenaan valtion taiteilijatuet. Toimittaja Jokinen ja Ville Hänninen ovat ansioituneet kirjoittamalla paljon sarjakuvista, teoksen lopussa olevan sarjakuvan asiasanaston on koonnut erikoiskirjastohoitaja Kari Juhola, joka luetteloi Nordicomics-tietokantaa Suomen sarjakuvaseurassa.

Sarjakuvan nykyinen asema ei ole itsestään selvyys. 1950-luvulla tahdottiin kieltää kuten tietokonepelit myöhemmin. Perusteet olivat pitkälti samat. Sarjakuvan tutkimus kaikissa suhteissa on kärsinyt näistä asenteista. Kun Merja Heikkinen reilut pari vuosikymmentä sitten alkoi selvitellä Taiteen keskustoimikunnassa sarjakuvan asemaa Suomessa, niin työ osoittautui erinomaisen hankalaksi. Vaikka sarjakuva oli 1970-luvulla jo ehdollisesti hyväksytty osaksi taidekenttää, mistään ei kootusti saanut tietoja esimerkiksi julkaistuista sarjakuvista. Omaa kirjastoluokkaakaan sarjakuvilla ei ollut.

Monesti sarjakuvan historian parissa työskentely on edelleenkin yksittäisten julkaisupaikkojen ja bibliografisten tietojen etsimistä. Tällaisten perustutkimuksen ongelmien ratkaisemattomuus on edelleen suomalaisen sarjakuvan yleisesitysten ja historiankirjoituksen esteenä. Heikki Jokinen ratkaisee artikkelikokoelmassa ongelman niin sanotulla huipulta huipulle -menetelmällä. Jokinen esittelee eri vuosikymmenien suosikkipiirtäjiä sitomatta heidän tekemisiään koti- tai ulkomaiseen taustaan.

1980- ja 1990-lukujen taitteessa sarjakuva sai jalansijaa taidetoimikuntalaitoksessa ja sitä myöden tekijöille alettiin myöntää työskentelyapurahoja. Ilmeisesti sen seurauksena sarjakuvista alettiin kirjoittamaan kritiikkejä, siis muutakin kuin viihdeuutisia.  Asiallinen sarjakuvasta kirjoittaminen avasi merkitysten maailmoita lukijoillekin, ja sarjakuvan arvostus alkoi nousta osana kirjallisuustiedettä ja kulttuurintutkimusta. Tästä esimerkiksi Hänninen nostaa Juha Herkmanin julkaistun lisensiaatintyön Sarjakuvan mieli ja kieli (Vastapaino 1998).

Teoksen parasta sarjakuvatutkimuksellista antia on P.A. Mannisen sarjakuvakäsikirjoittamista käsittelevä artikkeli Sarjakuvajatsia. Tosin suomalaisia tekijöitä ei kirjoituksessa käsitellä. Yhdysvalloissa jazz-musiikko Jelly Roll Mortonin (k. 1941) ja sarjakuvantekijä George Herrimanin (1880-1944) lähtökohdat olivat samantyyppiset. Molemmat loivat itselleen "eurooppalaiset juuret" päästäkseen paremmin esille. Molemmat loivat spontaanisti tuotettua, hetkessä keksittyä ja hatusta vedettyä taidetta. Herrimanin luoma, suuresti arvostettu Krazy Kat oli sarjakuvajatsia!

Kertaus on opintojen äiti, voisi tästä kokoelmasta todeta. Ei vielä tästäkään teoksesta ole Heikki Kaukorannan ja Jukka Kemppisen Sarjakuvat (1972, toinen painos 1982) -teoksen korvaajaksi. Joitakin hauskoja uusia yksityiskohtia suomalaisen sarjakuvan vaiheista opus paljastaa. Ari Kutila (1961-2010) sai vuonna 2006 puolivuotisen apurahan muotoilutoimikunnalta sarjakuvamuotoon tehdyllä hakemuksella!