Tenokylä ja pientä monumentaalirakentamista

Samuli Aikio ja Veli-Pekka Lehtola.

Eilen Oulun yliopistolla oli saamelaisten kansallispäivän seminaari. Kansallispäivä oli jo maanantaina, tapahtumia on ilmeisesti haluttu pitää pidemmällä periodilla helmikuun aikana. Porokarnevaalit ovat tulossa 18.-19. päivä tätä kuuta.

Seminaarissa ehdin kuunnella kaksi esitelmää. Samuli Aikio puhui Tenokylästä (Deunasiida), Tenojokilaakson ympärillä vuoteen 1751 olleesta siidasta. Strömsdalin rauhassa Tenojoki (Inarijoki, aik. Ylätenojoki) sovittiin rajajoeksi, jolloin alue jakaantui kahden valtakunnan kesken. Hallinnollisena yksikkönä Tenokylä tunnettiin jo 1500-luvulta saakka, laajasta maantieteellisestä alueesta huolimatta veronkantoluetteloihin alueelta tavallisesti merkittiin vain kolme, neljä veronmaksajaa. Tunturilaisilla ei ollut juurikaan tuloja verotettavaksi.

Ruotsi otti saamelaisten siidat omiksi hallintoyksiköikseen, olivathan ne jo valmiiksi organisoituja paikallisyhteisöjä. Tanska (Norja) puolestaan loi oman aluehallintonsa, rannikolla valtion oli helpompi harrastaa voimapolitiikkaa kuin tiettömässä sisämaassa.

Kirjallisten lähteiden vähyyden vuoksi tiedot Tenokylästä ovat osin arvailujen varassa. Pohjoisen käräjäjutut -- kuten etelämpänäkin lannan seuduilla -- valaisevat jotakin. Lohi oli tärkeä kyläläisille, poikkipadot vaativat useinkin selvittelemistä.

Strömstadin rauhan rajat eivät tulleet alueelle äkillisenä yllätyksenä. Rajaan varauduttiin Ruotsin puolella erottamalla alue Koutokeinon kappeliseurakunnasta, Tornion Lapista ja Härnösandin hiippakunnasta liittämällä se Kemin Lappiin ja Turun hiippakuntaan 1747.

Kivuton ja vastarinnaton muutos ei silti ollut. Monien tenokyläläisten kesä- ja talvipaikat olivat rajan eri puolilla. Utsjoen Helanderien kantavaari, Ruotsin kruununnimismies A. A. Hellander aiheutti diplomaattisen selkkauksen, koska hän ei suostunut hylkäämään rajan länsipuolelle jäänyttä talvipaikkaansa. Asia oli käräjillä molemmissa maissa, ja säilyi ratkaisemattomana aina Hellanderin kuolemaan saakka.

Aikio kiinnitti huomiota siihen, että Inarijoen länsiranta säilyi pitkään asumattomana. Pysyvää asutusta sinne syntyi vasta 1800-luvun lopulla. Valtion rajasta huolimatta vanhan Tenokylän omistussuhteet pysyivät saamelaissukujen mielissä pitkään.

Saamelaismuseo Siidan arkeologi Eija Ojanlatva puhui uskonnosta maiseman muuttajana. Unionikuningatar Margareeta kehotti 1300-luvun lopulla lähetystyöhön pohjoisessa, mutta innostusta siihen syntyi vasta pari sataa vuotta myöhemmin. Sittenkin uskonnot elivät sopusoinnussa keskenään.

Niin hassulta kuin se lannasta katsoen tuntuukin, niin 1600-luvun vaatimattomat hirsikirkot (kokoluokkaa 7x3, tai suurimmillaan 7x6 metriä) olivat ensimmäisiä monumentaalirakennuksia Saamenmaalla. Markkinassa käsivarressa vanha seita ja kirkko olivat sulassa sovussa samalla mäellä. Saamelaiset uhrasivat myös kirkoille, eivätkä papit panneet pahakseen niiden tuntumaan ilmestyneitä ruokalahjoja.

Ennen kirkkoja saamelaisessa kulttuurissa ei juurikaan tunnettu paikkasidonnaisuutta. Luonto ja ihminen olivat horisontaalisessa suhteessa toisiinsa, ihmisen ei pitänyt jättää jälkeä maisemaan.

Aikio mainitsi omassa esitelmässään erään Norjan puolella kaadetun männyn. Venelaudoiksi oletettavasti aiottu puu oli jäänyt hyödyntämättömänä tunturin kupeeseen reilut sata vuotta sitten. Puusta kerrotaan tarinoita edelleenkin.

Kirkot toivat maisemaan pysyviä kiintopisteitä. Osin saamelaiset saivat itsekin vaikuttaa kirkkojen paikkoihin, vaikkakin yleensä päätökset tehtiin etelässä. Ojanlatvalla oli suunnitelmia tulevista kaivauksista markkina- ja kirkkopaikoilta. Niistä saanemme joskus tulevaisuudessa kuulla.