Tässä blogissa julkaisemiani kirjoituksia on käytetty lähteinä toisia kirjoituksia tehtäessä. Joitakin kirjoituksia on kopioitu melkein sellaisinaan toisiin blogeihin, joidenkin kirjoitusten sisältöä on hyödynnetty juttuja kirjoittaessa. Hyvä että tiedot ja mielipiteet leviävät ja saavat vastakaikua. Muutamista blogin mainitsemisista lehtien ja kirjojen lähdeluetteloissa olen tässä blogissa teillekin kertonut.
Erityisen hyvilläni olen ollut blogin pääsemisestä väitöskirjassa käytetyksi kirjallisuudeksi. Lokakuun lopulla Juri Joensuu väitteli Jyväskylässä aiheenaan kokeellisen kirjallisuuden proseduraalisuus. Yksi Joensuun käsittelemistä teoksista on Osmo Jokisen Nollapiste (Akateeminen kustannusliike 1964). Kirjoitin kirjasta maaliskuussa 2010 ja pohdin voisiko sen tausta-ajatuksena olla 1960-luvun tietotekniikan tarvitsemat reikäkortit.
Joensuun väitös on ensimmäinen suomalaista menetelmällistä kirjoittamista käsittelevä. Joensuu tavoittelee taitotietoa menetelmällisen ja kokeellisen kirjoittamisen taustalta. Ainakin populaarissa kirjallisuuden tutkimuksessa tämä on usein mystifioitu kirjailijan persoonan ominaisuudeksi. ("On elettävä sellainen elämä, että ...")
Menetelmällinen kirjoittaminen, kirjoittamisen menetelmien salat ovat olleet akateemisen kirjallisuudentutkimuksen kohteena Suomessa oppiaineen aivan alusta saakka. Ensimmäinen kirjallisuuden (runousopin) professori Erik Justander (n. 1623–1678) kirjoitti Kaarle X Kustaan häihin pari juhlarunoa (kuvaruno yllä), jotka ettei taitotiedon pohtiminen ole pelkästään nykyaikaa.
Joensuu pohtii Jokisen Nollapistettä hiljaisuuden, tyhjyyden potentiaalisuuden kautta. Lukija on otettava kantaa sivujen tyhjyyteen. Olen iloinen, että lukijakokemukseni on sopinut väitöskirjassa asti kerrottavaksi.
Reijo Valta taas kysyy, voisiko Jokisen teoksen typografian taustalla olla 1960-luvun tietotekniikan olennainen kuva, reikäkortit. Kirjan sivut olisivat joko ikonisia viittauksia reikäkortteihin tai, kuten Valta kaavailee, mahdollisesti jopa de facto toimivia reikäkortteja, jotka ”tietokoneeseen syötettyinä tuottaisivat tulkittavissa olevan latinalaisten kirjainten sarjan.” (Valta 2010.) Vaikka tämä hauska idea tuskin toimisi todellisuudessa, se asettaa Jokisen teoksen oleelliseen informaation ja sen koodauksen kehykseen. Koodaus, tehtiin se sitten 1960-luvun reikäkorteilla tai nykyaikaisten ohjelmistojen algoritmisten käskyjen luetteloilla, merkitsee ”luonnollisen” kirjoituksen katoamista, siirtämistä välivaiheeseen, nollapisteeseen, josta se taas koodin toiminnan tuloksena nousee esiin. (s. 168)
* Juri Joensuu. Menetelmät, kokeet, koneet. Proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa. Poesia 2012.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti