Kun kirjoittaa työpaikkahakemusta, on oma koulutus- ja työhistoriansa esitettävä siinä siten, että se on kuin suora osoitin kohti haluttua tulevaisuutta eli haettua työpaikkaa. Että on potentiaalia, potenssia ja patoutunutta nälkää. Olisi siis osattava esittää menneisyytensä nykyhetkessä niin, että se tuottaisi toivotun tulevaisuuden.
Uutisten mukaan Paavo Lipposelta ilmestyy ensi keväänä kirja Seitsemän veljeksen perilliset. Siinä Lipponen puuttuu muun muassa keskusteluun menneisyydenhallinnasta ja tuo esille hänen mielestään väheksyttyihin asioihin.
Ensi keväänä selviää, mitä ne ovat.
"Keskustelu menneisyydenhallinnasta" tuo mieleeni yksinkertaisen, mutta usein vaikeasti tajuttavissa olevan totuuden, että historiaa ei ole olemassa. Siksi tarvitaan menneisyydenhallintaa, joka siis on, kuten työpaikkahakemuksen tapauksessa, tulevaisuuden suunnittelua ja tulevaisuudelle asetettuja toiveita.
Kun iltapäivälehdet kertovat Kansallisteatterin Tuntemattoman sotilaan olevan "mautonta ja naurettavaa! Tässä loukattiin Suomen sotasaavutuksia, jotka ovat pyhiä, ja ampumalla tehtiin pilkkaa kuvissa olevista ihmisistä", kerrotaan menneisyyden kautta ettei ankarista, kovista arvoista haluta tulevaisuudessakaan luopua.
Historian olemattomuus ei ole mikään nykyteoreetikkojen kielipelailun tulos. Loogisen päättelyn kautta tällaiseen tulokseen päätyi kirkkoisä Augustinus Tunnustuksissaan (n. 398):
... on ainakin päivänselvää, että sitä, mikä on tulevaista, ei ole olemassa, eikä liioin sitä, mikä on mennyttä. Oikeastaan siis ei voi sanoa: on kolme aikaa, mennyt, nykyinen ja tuleva. Asianmukaisemmin ehkä sanottaisiin, että on kolme aikaa: menneen nykyisyys, nykyisen nykyisyys ja tulevan nykyisyys. Sillä nämä kolme ovat jollakin tavalla sielussa, muualla en niitä näe. Menneen nykyisyys on muisti, nykyisen nykyisyys on havainto ja tulevan nykyisyys odotus. Jos suodaan puhua näistä kolmesta, silloin minä näen kolme aikaa ... (suom. Otto Lakka)
