Runosarjakuva ja sarjakuvaruno

Sekä runoja että sarjakuvia harrastavan luulisi osaavan sanoa mitä runosarjakuva tai sarjakuvaruno on. Asia tuntui mielessä kilpistyvät molempien määritelmiin. Koska molempien taidemuotojen määrittely-yritykset ovat jo itsessään runoutta tai (meta)sarjakuvaa, niin näiden yhdistäminen tuntui tuottavan jompaa kumpaa. Ei runosarjakuvaa eikä sarjakuvarunoa.

Oulun sarjakuvaseuran lukupiirissä elokuussa keskustelimme taidemuotojen yhdistelmistä. Kukin osallistuja sai tuoda esimerkin/esimerkkejä mahdollisista runon ja sarjakuvan liitoista. Mika Waltarin ja Asmo Alhon Kieku ja Kaiku -sarjakuvissa kuvien alla kulki riimitelty teksti. Tämä lienee vanhin esimerkki taidemuotojen yhteistyöstä. Samanlaisia tuotettiin jo 1800-luvulla, kun kustantajat eivät luottaneet Wilhelm Buschin kuvasarjat tulisivat puhtaana kuvailmaisuna, sanattomana sarjakuvana ymmärretyiksi. Lapsille sopivat riimit opastivat sanallisesti kuvassa tapahtuvaan.

Riimittelyn lisäksi runouden toinen klassinen ominaisuus on lyyrisyys. Lukupiirissä ehdotettiin runosarjakuviksi lyyrisiä, herkkiä sarjakuvia, esimerkiksi Anne Muhosen tai Tiina Pystysen töitä. Jälkimmäisen yksi teos onkin Runousoppi (WSOY 2004). Lisäksi puhuttiin klassisten runoelmien tai eeposten sarjakuvaversioista, Kalevalan ja Odysseian useistakin eri versioista. Laululyriikoita ovat kuvittaneet monet tekijät, esimerkiksi Petri Hiltunen The Doorsia. Kauhusarjakuva tuntee paljon versioita Edgar Allan Poen runoista.

Kirjastoluettelot tuntevat yhden sarjakuvarunoteoksen, Eppu Nuotio ja Jusa Hämäläisen Kuusivuoden (Tammi 2011). Tämä sijoittuu Buschin perinteeseen. Helsingin sarjakuvafestivaaleilla viime viikonloppuna julkistettiin Solja Järvenpään toimittama Tappajamummo ja muita runosarjakuvia (ntamo 2013).

Kaikki edellinen on johdantoa seuraavaan. Sarjakuvan läänintaiteilija Järvenpää kertoo Tappajamummon esipuheessa miten hänelle vinkattiin runoilijoiden joukossa olevan paljon taiteelliselta ilmaisultaan samanhenkisiä ihmisiä kuin sarjakuvatekijöissä.

Järvenpään yhdistämät kahdeksan runoa ja sarjakuvatekijää osoittavat jakojäännöksemättömästi myös nykyrunon ja sarjakuvailmaisun istuvan hyvin yhteen. Erityisen ilahduttavia muotoja on syntynyt J. K. Ihalaisen ja Jukka Tiluksen ja Rauni Anita Martikaisen ja Tommi Hämäläisen yhteistyönä. Tilus on kuvittanut Ihalaisen kauppakeskusretken, Hämäläinen Martikaisen ukin sota-asennon.

Nämä kokeilutkin osoittavat, ettei sarjakuvaa ja runoa tarvitse alkaa erikseen yhdistämään. Taidemuodoilla on jo vakiintuneet keskinäiset vaikutuskanavat, ja niitä käytetään. Nimityksissä tosin ei taiteiden lajeja yhdistetä toisiinsa.