Voimakas poika Benjamin

Peyo
Benjamin
Otava 2017


Otava on aloittanut uuden NonStop-kirjasarjan. Siinä on julkaistu muutama teos, joista ensimmäisenä sain käsiini Peyon Benjaminin. Nämä NonStop-kirjat lienevät idealtaan osin samanlaisia kuin 50 vuotta vanhojen Mitä Missä Milloin -kirjojen uusintapainokset, viisikymppisissä miehissä on paljon sarjakuvien lukijoita ja vielä enemmän niitä, jotka lapsena 70-luvulla lukivat innokkaina Ruutu- ja NonStop-lehtiä. Lapsuuden suosikit saavat kaivamaan maksukortin lompakosta, ainakin kustantajan toiveissa.

Suuri osa suomennetuista sarjakuvista tehdään kansainvälisinä yhteispainatuksina. Kotimaisten kustantajien julkaisupäätökset ja -tahti määräytyvät siis ylikansallisesti. Benjaminin suhteen Otava näyttää heränneen hieman jälkijunassa. Benjaminin kaikkien seikkailujen kirjasarja on aloitettu jo aikaisemmin, viime vuoden lopulla suomeksi tullut kirja on integraalisarjan toinen osa. Se sisältää kolme albumia, jotka julkaistiin alkujaan vuosina 1968-1973. Kaikki kolme on julkaistu Ruuduissa ja NonStopissa. Ensimmäistä osaa tuskin nähdään suomeksi. Sen sisältämät kolme tarinaa pitää edelleen lukea Ruuduista.

Benjaminia en muista lukeneeni vuosikymmeniin, ja paluu yhteen lapsuuden suosikkisarjaan jännitti. Lapsena miellyttäneet sarjat kun eivät aina aikuisena miellytä. Pelko Benjaminin suhteen oli turha, kyseessä oli edelleenkin laadukasta ranskalais-belgialaista sarjakuvaa, jonka tarina rullasi vetävästi.

En ole tainnut koskaan aikaisemmin kiinnittää huomiota siihen, että Benjamin oli Francois Waltheryn (s. 1946) piirtämä sarjakuva. Peyo (Pierre Culliford), jonka nimissä sarja kulkee, oli käsikirjoittaja. Hyvin kiireistä Peyoa käsikirjoituksissa avusti Gos (Roland Goossens). Ranskalaisessa Spiroussa 1968 ilmestyneessä Bruno-enossa Waltheryn viiva ei ole vielä siinä loistossaan, johon se myöhemmin kehittyi. Sirkus Bodonissa (1969-70) siitä on jo useampia välähdyksiä ja Lady D’Olofinassa (1972) se on jo kehittynyt tunnistettavaan muotoon.

Teoksen johdantoartikkelista käy ilmi, että Walthery ei ollut iällä pilattu kun hän syyskuussa 1963 aloitti Peyon oppipoikana. Omaleimaiseksi mestaripiirtäjäksi hän siis kehittyi alle kymmenessä vuodessa. Waltherylle kävi Peyon kodin palvelijanhuoneesta tehdyssä studiossa selväksi, että hämäävän yksinkertaisen viivan tekeminen oli kovan työn ja tuskan takana.

Niilo Pielisestä tuttu johtaja Pappenskiöld vieraili Benjaminissa.

Benjamin on pieni poika, jolla on valtavat voimat. Niihin ei kovin moni tunnu uskovan, vaikka Benjamin niistä useinkin puhuu. Voimat katosivat sankarin saadessa nuhan, ja tällä seikalla tarinoihin saatiin jännitettä. 

Sarjakuvaa on tehty näihin aikoihin saakka. Pidempi tauko Benjaminin tekemisessä oli 1978-1993. Maailmalla on tekeillä albumeista viisiosainen kovakantisten kirjojen sarja. Jos kauppa käy, niin näemme varmaan muitakin osia suomeksi.

Tylsät vaalivalvojaiset

Vaalivalvojaisjännitys jäi eilen hyvin lyhyeksi. Jo kahdeksalta ennakkoäänien perusteella tulos oli selvä. Sauli Niinistö jatkaa kuusi vuotta virassa. Kaikki ehdokkaat tuntuivat olevan tyytyväisiä tulokseen, koska saivat kampanjoissaan tuotua esille itselleen tärkeitä asioita. Niinistö oli liikuttunut tuloksesta.

Tämän vaalin voittajiin lukeutuivat myös galluppien tekijät. Lopputulos tuli ennustetuksi hyvin tarkasti.

Selvä tulos laski hieman äänestysprosenttia, se jäi karvan verran alle 70 prosentin. Presidentinvaaleissa tavallisesti on päästy sen yli, muissa vaaleissa ei niinkään.

Niinistön valintaa vastustaneet tuntuivat iloitsevan siitä, että äänestysprosentti jäi hieman alhaisemmaksi. Jokin ilonaihe heillekin.

Hyvä jos kaikki ovat tyytyväisiä.

Vainojen uhrien muistopäivä

Tänään vietetään kansainvälistä holokaustin muistopäivää, suomalaisittain vainojen uhrien muistopäivää. Sitä on vietetty 1940-luvulta lähtien, virallisen aseman Euroopan Unionissa se sai 1995 ja Suomessa 2002. Tänään 1945 vapautettiin Puolassa sijainneelle Auschwitzin keskitysleirille kootut ihmiset. Tänään varmaan sopii muistaa myös Suomen sisällissodan jälkeisillä leireillä menehtyneitä.

Puolan parlamentissa on käsittelyssä laki, joka kieltäisi esittämästä Auschwitzia puolalaisena keskitysleirinä. Eilen parlamentin alahuone hyväksyi lain ja se etenee jatkokäsittelyyn. Toki keskitysleiri oli saksalaisten perustama ja ylläpitämä, ja se sijaitsi miehitetyssä maassa. Lain tarvetta on vaikea ymmärtää Suomesta katsoen.

Puolalaiset ovat sota-ajan kuvauksissa esitetty monenlaisessa valossa. Art Spiegelman kuuluissa Mausissa piirsi puolalaiset sioiksi. Juutalaiset olivat hiiriä, saksalaiset kissoja ja esimerkiksi ruotsalaiset poroja.

Juutalaisten näkökulmasta tehdyssä Mausissa sioilla on monenlaisia rooleja. Yksiselitteisesti hiiret eivät niihin voineet luottaa, osa käytti hyväkseen vielä heikommassa asemassa olevia, osa myötäili kissoja ja osa auttoi. Tarvittaessa hiiret saattoivat esiintyä sikanaamareissa ja huijata kissoja.

Neuvostoliiton romahtamisen ja kommunistisen järjestelmän purkamisen myötä omistussuhteet ovat mietityttäneet Puolassakin. Juutalaiset omistivat maata ja kiinteistöjä, jotka siirtyivät puhdistusten aikana puolalaisiin käsiin. Juutalaisten katoaminen toi monelle taloudellista hyötyä. Kun yksityisomaisuutta on luotu uudelleen, niin se on herättänyt kysymyksiä kenelle maat ja mannut kuuluisivat.

Puolan suunniteltu lainsäädäntö saattaa liittyä tähän keskusteluun. Monin kohdin seuraussuhteet asiaa tarkemmin tuntemattomilta saattavat näyttää epäilyttäviltä. Mutta ei puhumisen rajoittaminen hälvennä tällaisia epäilyksiä. Ainoastaan puhuminen ja selvittäminen hälventää.

Hajamietteitä sadan vuoden takaa

Onhan tähän maailmanaikaan saanut tottua melkein mihin outoon ja uuteen tahansa, yllätykseen yllätyksen jälkeen. Kansalliset ja isänmaalliset ihanteet entisine sisältöineen kielletään. Ei ole mikään alkeellisinkaan oikea, puhumattakaan kauniista ja todesta ja pyhästä, enää semmoisenaan tunnustettua. Nuo sanat, kun ne lausuu, kuuluvat miltei muinaistarumaisilta, jonain etäisenä historiallisena aikana tunnustetuilta ja käytäntöön sovelletuilta. Kaikki arvot arvotetaan uudestaan. Siitä olen tässä lehdessä jo ennen esittänyt eräitä esimerkkejä. En olisi luullut, että enää voitaisiin esittää mitään oleellisesti uutta. Ja kuitenkin on meillä lausuttu mielipiteitä, joiden takana on ainakin meille suomalaisille ihka uudenlaista valtiollista ajattelua.

Viipurin tapahtumat kyllä ovat voittaneet Turunkin tapahtumat sikäli, että venäläisiä kutsuttiin ja että ne tulivat suomalaisten avuksi vielä senjälkeenkin, kuin Venäjä oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Mutta ilmiö semmoisenaan ei kuitenkaan ollut laadultaan entisestä eroava eikä aatteeltaan uusi. Se oli vain sama taikina, joka kuohui yli reunain toisessa korvossa. Kansamme huonoimmat, valistumattomimmat ja vastuuttomimmat ainekset kyllä taas veriveljeilivät vertaistensa kanssa, ja sitä jatkuu tätä kirjoittaessa, mutta vaikka sitä valittikin, oli kuitenkin vielä olemassa se lohdutus, ettei siinä ollut mitään aatteellisesti ja periaatteellisesti uutta, ettei tapahtuman takana ollut mitään sitä kannattavaa teoriaa. Eihän lopulta ollut tarpeen muuta kuin riittävä fyysillinen voima toisen fyysillisen voiman voittamiseksi.

Se näytti sitä mahdollisemmalta, kun johtavalta sosialistiselta taholta nähtävästi oltiin venäläiseen apuun nähden omia kansalaisia vastaan samalla periaatteellisella kannalla kuin muutkin tämän maan kansalaiset. Sielläkin joskus, vaikkakin yleensä laimeahkosti vakuuteltiin, että oli toivottavaa, että vieraasta sekaantumisesta meidän sisäisiin selvittelyihimme tulisi loppu — niin pian kuin suinkin. Ollaanhan edelleenkin maailmanmattisia, sosiaalisen vallankumouksen asia on kaikkien maiden köyhälistöille yhteinen päämäärä, mutta erikoistaistelut ovat kunkin kansan keskuudessa suoritettavat omin voimin — jotakin sentapaista lausahtivat sosialistien johtajat kireelle pantuina, ja minä uskoin, naivisti kyllä, että tämä oli vilpitöntä suomalaiskansallista vakaumusta. Että veri sittenkin oli vettä sakeampi.

Olin sen mukaisesti kuvitellut, että venäläisen sotaväen täältä poistumisen toivo oli niin yleinen, ettei koko maassa ollut keitään muita kuin pistinsosialistit ja anarkistit sekä "ystävättäret", jotka eivät olisi huoanneet helpoituksesta sinä päivänä, jona viimeinen sotilasjuna oli viheltäytynyt irti Helsingin asemalta. Vaikka nyt keisari olikin "yhteisin voimin" kukistettu, vaikka täkäläisiä porvareja olikin yhteisesti "puristettu" ja "hierottu", saatu heiltä mielenosoitusapua ja muutakin, käyty käsikädessä ja suudeltu ja syleilty ja lippuja yhteen hulmutettu, niin hyvä olisi kuitenkin, jos heistä olisi päästy. Olisi ehkä vähän herkistytty eron hetkellä, itkahdettukin, mutta kuitenkin pian kuivattu kyyneleet niinkuin tavallisesti hiukan liian pitkäaikaisten ystävyyssuhteiden jälkeen.

Sillä olivathan ne vieraat olleet koko lailla epämukavia. Olivathan ne syöneet talon leipää, herkutelleet maitohuoneessa, makailleet parhaissa paikoissa, n.s. isännän ja emännän omassa sängyssä, kun nämä itse saivat pakoilla ladoissa ja riihissä ja aitoissa ja ullakoilla. Olihan heistä ollut vastusta väentuvassakin. Ei sielläkään yötanssien iloista huolimatta lie ollut vieraista aivan jakamatonta iloa. Eihän siellä ollut ennenkään erin suureen siivoon totuttu, mutta eiköhän sitä sittenkin ollut jonkun verran liikaa lujimmillekin hermoille ja aisteille. Ja kun uhkasi leipäpula, heinäpula, nälkä ja hätä, kun lehmät lakkasivat lypsämästä, kun lypsylehmätkin täytyi teurastaa, kun hevoset laihtuivat luurangoiksi, kun aina piti antaa vieraalle päältä omasta yhä vajuvasta laarista eikä ollut toivoakaan sen täyttymisestä. Ja olihan niiden hyvien veljien joukossa huonojakin veljiä, omin lupinsa ottajiakin — noin vain kaikkein lievimmin sanoen.

Olin siis usein jotenkin varma, parhaimpina päivinäni vallan varma siitä, että sosialistinen johtokin, samoinkuin kaikki muutkin kansalaiset tässä maassa, pitää venäläisen sotaväen täällä maan vaivana, josta on hetimiten päästävä, ja että se kaikessa hiljaisuudessa siihen suuntaan työskenteleekin, valmistaen veljiään, harjoittaen heidän keskuudessaan valistustyötä siihen suuntaan, että Suomi on Suomi eikä Venäjä; opettaen, mitä tämän maan itsenäisyys on ja mihin se oikeuttaa ja pakottaa meitä ja velvottaa heitä; että se oli tsaari, joka heidät tänne toi meidän tuhoksemme, että vallankumoussotamiehen on tehtävä toisin kuin tsaarin sotamiehen, että tulijan on muututtava lähtijäksi, sortajan vapauttajaksemme — myöskin omasta itsestään.

Ja minä olisin antanut pääni pantiksi, että kun tämä vapauttajasotilas tulee kysymään vapautetulta: "Kuules, toveri, kuuluuko se todeltakin vapauteesi, että meidän, aseveljien ja ystävien, täytyy erota nyt heti, sano, olenko minä sinulle epämukava, olenko liikaa?" — silloin suomalainen toveri vastaa: "Hyvä veli, elä pahastu, että sanon suoraan, mutta sinä olet liikaa. Leipä loppuu, kotonasi sitä ehkä on vähän enemmän, mene sinne; jollet mene, kuolemme molemmat nälkään." Venäläinen sanoo: "Mutta sinun porvarisihan on, niinkuin olet monta kertaa sanonut, samanlainen kuin minunkin: verenimijä, riistäjä, sortaja … olet sanonut tarvitsevasi, olet pyytänyt ja saanutkin apuani häntä puristaaksemme, tarvitset ehkä vieläkin. Teemme täällä niinkuin siellä, otamme hänen maansa ja tavaransa ja viljansa, ehkä se meille molemmille riittää kesään mennessä, ja porvarista, kornilovilaisesta, kerenskiläisestä, saksalaisesta ei väliä. Kun olemme suoriutuneet hänestä, silloin minä lähden." Mutta suomalainen toveri sanoo: "Kylläpä kyllä … niinpähän niinkin, kuomaseni … kiitos, kiitos kaikesta, mitä olet tehnyt ja mitä lupaat, mutta meillä tulee tässä sittenkin nälkä … koetan hoitaa itse oman porvarini, hoida sinä omasi." "Sinä siis tahdot?" — "Niin, ky-kyllä minä —"

Toveri, ystävä, jos hän todella oli sitä, olisi varmaankin ymmärtänyt tämän puheen, tai sanokaamme varmuuden vuoksi: hän olisi ehkä sen ymmärtänyt. Ainakin olisi se ollut hänelle sanottava. Ja vieras olisi ehkä lähtenyt talosta, niin pian kuin oli saanut kampsunsa kokoon. Ja olisi pantu toimeen huimaavat erojaiskemut ja eroikävän haihduttamiseksi vaikka lakkautettu niiksi päiviksi kieltolaki. Ja niin olisi asia ollut sitä myöten valmis, enkä luule, että meillä olisi tarvinnut olla tunnonvaivoja siitä, että olimme jääneet vieraalle mitään velkaa; vapautemme tilinpäätöksessä olisivat vastaavat ja vastattavat luultavasti olleet jotakuinkin tasan, varsinkin kun epävakaiset saamiset olisivat jääneet meidän poistettavaksemme.


Näin alkaa Juhani Ahon Hajamietteitä kapinaviikoilta. Kirjoitus on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 27.1.1918 ja avaa päiväkirjamaisen teoksen.

Sadan vuoden takaisia tapahtumia voi siis seurata Ahon näkökulmasta kirjan avulla. Hajamietteet on luettavissa myös netissä.



* Juhani Aho. Hajamietteitä kapinaviikoilta I. PG

Usko kaivosviranomaisiin on mennyt

Tänään on julkistettu Jyväskylän ylopistossa tehty tutkimus suomalaisten asenteista kaivostoimintaa ja oheistoimintoja kohtaan. Suuri osa suomalaisista pitää kaivoksia tärkeinä työnantajina ja niitä osana suomalaista teollisuutta, mutta usko toimintaa ohjaaviin viranomaisiin on mennyt.

Tutkimuksen tiedotteen mukaan jopa 54 prosenttia vastaajista ei suhtaudu luottavaisesti siihen, että kaivostoimintaan liittyvällä ympäristölainsäädännöllä pystytään ehkäisemään toiminnan ympäristö- ja terveyshaittoja. Vastaavasti ympäristölainsäädäntöön ympäristö- ja terveyshaittojen ehkäisemisessä luottaa jonkin verran 29 prosenttia vastaajista.

”Tulokset ovat hyvin samanlaisia kuin aiemmassa vuoden 2012 kyselytutkimuksessa. Myös nyt luottamus viranomaisiin kaivostoiminnan ympäristövaikutusten valvonnassa sekä luottamus ympäristölainsäädäntöön kaivostoiminnan ympäristö- ja terveysvaikutusten ehkäisemisessä on huolestuttavan matalaa”, toteaa Jyväskylän yliopiston sosiologian professori Tapio Litmanen.

Tutkijoiden mielestä on kuitenkin huomattava, että kaivostoiminnan yleinen hyväksyntä on kohtalaista. Vastaajista runsas 40 prosenttia hyväksyy kaivostoiminnan varauksin ja 40 prosenttia vastaajista antaa kaivostoiminnalle tätä vahvemman hyväksynnän.

”Erityisesti perusmetallien, jalometallien ja teollisuusmineraalien louhinnan hyväksyntä on yleisesti melko vahvaa. Sen sijaan uraanin louhinta on vähiten hyväksyttyä”, kertoo tutkija Tuija Jartti.

Kyselytutkimuksessa luotetuimmaksi alaan liittyväksi toimijaryhmäksi miellettiin kansalaisjärjestöt. Toiseksi luotetuimmiksi toimijaryhmäksi miellettiin valtion hallinto ja kunnallishallinto ja vähiten luotetuksi kaivosteollisuus. Luottamus eri toimijoihin on kuitenkin melko matalaa.

Tutkimustekstissä mainitaan Talvivaara kaksi kertaa. Sen todetaan hallinneen suomalaista keskustelua kaivoksista, ja siten on luultavimmin syy nihkeään luottamukseen viranomaisia kohtaan.

Työmies

Tänään Demokraatti-lehti ilmestyi aikaisemmalla nimellään Työmies. Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen pää-äänenkannattaja on vuosien varrella ilmestynyt lukuisilla eri nimillä. Ne ovat heijastelleet puolueen ja sen kannattajakunnan muutoksia.

Sata vuotta sitten Demokraatti oli Työmies. Alkaneen sisällissodan myötä siitä tuli joiksikin kuukausiksi ainoa Helsingissä ilmestynyt sanomalehti. Aseiden vaiettua lehti lopetettiin. Paluu vanhaan nimeen on lauantaina alkaneen sisällissodan muistamista.

Vakiopalstojen lisäksi lehdessä on Ville Rannan aukeaman kokoinen sarjakuva sodan alkuvaiheista. Edvard Gyllingillä on vaikea valinta. Fraktuura antaa vanhahtavaa sävyä joillekin jutuille.

Sama valinta oli monilla muilla suomalaisilla. Sodan ulkopuoliseksi jättäytyminen ei ollut oikein mahdollista. Puolensa oli valittava.

Roope-setä joutuu maksamaan vanhan velan (1953)

Harvemmin tulee ajatelleeksi, että Walt Disneyn nimen alla julkaistuilla sarjakuvilla ei pitkään aikaan ollut nimiä. Osin harha tulee siitä, että Aku Ankka -lehden ja Aku Ankan taskukirjan tarinoilla on aina ollut nimet – tekijöiden tai toimituksen antamat. 

Suurin osa ankkamestari Carl Barksin tuotannosta on syntynyt ilman nimiä. Sittemmin tarinoille on vakiintuneet tunnetut nimet, joko fanien tai Barksin itsensä myöhemmin antamat. Nimet ovat syntyneet tarpeeseen, olisihan bedefiilien vaikea kommunikoida sarjakuvien ensijulkaisseiden lehtien numeroista johdetuilla koodeilla. Siihen kykeneviä bedeteekkien kokoajia lienee, mutta tavallinen harrastaja kaipaa selkeää nimeä. Vanhan linnan salaisuus, Aku Ankka koulusalapoliisina tai Tyhjätasku helpottaa keskustelua huomattavasti.

Koodit tulevat tutuiksi Carl Barksin koottuja selaillessa. Niiden sisällysluetteloissa ei ole tarinoiden nimiä, ainoataan ensimmäisten julkaisupaikkojen nimet ja numerot. Käytäntö sopii lähdejulkaisuun, jonka tavoite on ollut ”alkuperäisen” julkaisun tavoittaminen. Kun nimeäminen ei alunperin ollut käytäntö, niin eivät myöhemmät nimet sovi tällaiseen yhteyteen. Carl Barksin koottuihin suunniteltiin hakemisto-osia, joiden avulla tarinat olisivat löytyneet helposti kaikilla mahdollisilla nimillä ja monilla muilla keinoilla, mutta ostavalla yleisöllä ei ollut sellaiseen riittävästi kiinnostusta. Tuskin moni osti Koottuja lähdeaineistoksi.

Tämän vuoden ensimmäisessä Aku Ankassa julkaistiin Barksin tarina Roope-setä joutuu maksamaan vanhan velan (1/2018). Vuonna 1953 ensimmäisen kerran julkaistulle tarinalle Barks jälkikäteen antoi kaksikin nimeä: Trouble from Long Ago (Vaikeuksia aikojen takaa) ja The Horse-Raddish Story (Piparjuuritarina/Pötypuhetarina). Suomessa Akun Ankan toimitus on pitäytynyt samassa nimessä, vaikka joidenkin muiden tarinoiden nimeä on muutettu vuosien varrella.

Koottujen tätä sarjakuvaa koskevassa artikkelissa Geoffrey Blom pohtii, ettei tarina ole tarjonnut tutkijoille otollista tarttumapintaa. Nimeäkin sille kaivattiin vasta kolmekymmentä vuotta tekemisen jälkeen. Suomenkielinen nimi on annettu ennen tietoa tekijän tahdosta.

Tarinassa on kyse sopimusoikeudesta ja sopimuksien merkityksestä kauppaan perustuvissa yhteiskunnissa. Vanha kapitalisti Roope Ankka ei haasta esi-isänsä vuonna 1753 tekemää kuljetussopimusta. Suurimman osan omaisuudestaan hän on, kaikista aarreretkistä ja kullankaivuusta huolimatta, saanut erilaisten sopimusten kautta. Hän hyväksyy sopimuksen määrämän asiantilan ja vasta sitten kysyy kuka hänen omaisuuttaan vaatii.

Sopimukset on täytettävä. Muutoin yhteiskunta romahtaisi. Toisaalta on sopimuksia joiden pitämistä ei odotetakaan. Barks on nyky-yhteiskunnan ytimessä pohtiessaan sopimusten velvoittavuutta. Asia on niin keskeinen, että sen asettaminen tutkittavaksi, kyseenalaistettavaksi tuntuu mahdottomalta.

Ei liene sattuma, että arkussa on horseraddishia. Se kun tarkoittaa sekä piparjuurta että paskapötypuhetta.

Matojen loitsiminen

Salakirjat julkaisi 2014 uusintapainoksen Mustastakirjasta, vuonna 1862 löydetystä suomalaisesta noitakirjasta. Ohut 32-sivuinen kirjanen tuo julki todisteen, että suomalaiset velhot ja noidat eivät tukeutuneet pelkästään perinnetietoon ja muistiin, vaan tärkeitä loitsuja kirjattiin myös paperille.

Kasööri Tuomas Taittonen (1817-1915) oli vuonna 1862 Perhossa johtamassa suonkuivatustöitä. Hän kuuli naapurustossa asuvasta 70-vuotiaasta Juha Kellokoskesta, jolla oli noitavoimia. Naapurikunnista asti tultiin Kellokoskelta hakemaan parannusta.

Taittonen jututti ukkoa, ja sai selville hänellä olevan mustankirjan. Sitä hän ei kuitenkaan suostunut näyttämään. Taittosen onneksi talossa oli "hotale" piika, joka nappasi kirjan ukon arkusta. Lopulta Taittonen maksoi parantajaukolle markan korvaukseksi kirjasta.

Kellokosken mustakirja oli vihkonen, jossa oli muutamia kymmeniä sivuja, joista osa tyhjiä. Taittonen lahjoitti kirjan Suomen Kirjallisuuden Seuralle, joka kiinnostui siitä 1900-luvun puolella. Tekstit julkaistiin 1908 saatesanoin.

Löytö todisti kansanperinteen monet kertomukset oikeiksi, se oli Mustakirjan suurin merkitys. Sen sisältämät loitsut oli Lönnrot jo julkaissut paljon laajemmin Suomen kansan muinaisissa loitsurunoissa 1880.

Kellokosken ukon vihkonen antaa kuitenkin viitteen siitä, mitkä loitsut olivat parantajalle kaikkein tärkeimmät. Niitä näyttäisivät olleen veren pysäyttäminen ja matojen häätäminen. Verenvuotojen tyrehdyttäminen on ymmärrettävästi tarpeen. Matojen häätäminen vaatii hieman selitystä.

Aina 1960-luvulle saakka lapamato oli suomalaisten kansantauti. Järvikaloja ei taannoin osattu kypsentää riittävästi, joten matoja oli yhdellä jos toisellakin suomalaisella. Helsingin Sanomien Ilkka Malmberg suorastaan innostui Yle Radio 1:ssä esitetystä arkisto-ohjelmasta, jossa lääkäri kertoi 1950-luvun ohjelmassa suomalaisista vedettävän vuosittain pari miljoona metriä lapamatoa. Tiedon Malmberg toisti useissa jutuissaan.

Nyttemmin kalat on opittu valmistamaan paremmin, mutta sushi on tuonut ongelmaa takaisin. Erinäisten temppujen ohessa siis kannattaisi manata:

Sinä perna perkeleestä
sinä saatanan salakka
nouse töitäs tunnustamaan
pahoja parantamaan

H. G. Wellsin kirjoja

H. G. Wellsin (1866-1946) tuotanto vapautui tekijänoikeuksista joku aika sitten. Jo nyt Project Gutenbergissä on luettavissa suomeksi koko joukko tekijän varhaisia käännöksiä.

Wells, H. G. (Herbert George), 1866-1946

• Aikakone (Finnish) (as Author)
• Ensimmäiset ihmiset kuussa (Finnish) (as Author)
• Eräitä kertoelmia (Finnish) (as Author)
• Hämähäkkilaakso ja muita kertomuksia (Finnish) (as Author)
• Ilmasota: Tulevaisuuden kuvaus (Finnish) (as Author)
• Kauhun saari (Finnish) (as Author)
• Kun nukkuja herää: Romaani (Finnish) (as Author)
• Mr Britling pääsee selvyyteen I (Finnish) (as Author)
• Mr Britling pääsee selvyyteen II (Finnish) (as Author)
• Näkymätön mies (Finnish) (as Author)
• Varastettu basilli ja muita kertomuksia (Finnish) (as Author)

Tapio Riikonen ja kumppanit ovat ahkeroineet ihailtavasti. Kiitokset!

Muita PG:n suomenkielisiä teoksia voi selailla täältä.

Jopen juhlakirja

Jorma Pitkänen
Jopen juhlakirja
Zum Teufel 2017


Viime kesänä Jorma Pitkänen täytti 70 vuotta. Juhlien kunniaksi Suonenjoella oli suuri näyttely, josta osa kiertää edelleen ympäri Suomen. Syksyllä ilmestyi Juhlakirja, jonka toimittivat Ville Hänninen, Vesa Kataisto ja Kari Puikkonen. He vastasivat myös näyttelystä, jonka tuotti Suomen Sarjakuvamuseo.

Juhlakirja tarjoaa näyttelyn tavoin katsauksen Jopen elämään ja tuotantoon. Sekä Ville Hänninen että Vesa Kataisto ovat kirjoittaneet katsaukset, jotka ovat osin päällekkäiset. Teoksen aloittavassa Hännisen kirjoituksessa keskiössä on Jopen töiden aihepiirit ja motiivit. Kataiston lähtökohtana on uran ajallinen eteneminen.  Tulee hyvin selväksi, että Pitkänen on piirtänyt paljon, jopa koko maailman mittakaavalla. Uran aikana on syntynyt yli 40 sarjakuvaa ja yli 40 000 strippiä.

Teokseen on koottu näytteitä eri sarjakuvista 1970-luvun alusta nykypäivään saakka. Suurta tuotantoa selittävät eri paikkakuntien sanomalehdille suunnittellut omat lokalisoidut strippisarjat. Kotikuntalaisille oli Mauno Mansikka, pieksämäkeläisille Kisko ja koko Savolle Näkymätön Viänänen.

Kirjasta puolet on Jopen ja hänen tuotannon esittelyä, toinen puoli näytteitä eri sarjoista. Toki esittelyosuudetkin on runsaasti kuvitettuja. Vaikka Kuopiossa varttuneena olen voinut seurata Jopen uraa alusta alkaen, niin silti eri sarjakuvien määrä ällistyttää. On Paperitiikeriä, Kantri-Helunaa, Sylvester Harvesteria ja niin edelleen. Jopen kirjakerhossa ilmestyi albumi kuukaudessa vuoden ajan.

Näkymätön Viänänen ja Puolipohja (lähes) näkymättöminä hahmoina ovat runsaasti työllistetylle piirtäjälle ekonomisia hahmoja toteuttaa. Käsikirjoittamisaikaa ne tuskin ovat lyhentäneet. Pitkänen on uransa ajan noudattanut virka-aikaa, työhuoneelle on tultu aamulla ja vasta työpäivän päätteeksi on lähdetty kotiin. Säntillisesti Jope on myös arkistoinut ja tallettanut julkaistut työn tulokset.

Ilta-Sanomiin tehdystä Lempistä Pitkänen ei selvinnytkään niin helpolla kuin muista sarjakuvistaan. Sarjakuvatoimittaja Juhani Tolvanen ”kustannustoimitti” Lempi-stripit. ”Aina ne tulivat takaisin”, manaili Pitkänen, mutta samalla vitsit terävöityivät ja pahimmat ylilyönnit jäivät tekemättä.

Jope on muistettu ja palkittu tekijät. Kaapissa on Puupäähattu, Sarjakuva-Finlandiassakin hän oli loppusuoralla ja taiteilijaeläke on tulee tilille. Suonenjoki-palkinnon Pitkänen on saanut kahdesti, vaikka palkinnon sääntöjen mukaan se ei olisi mahdollista. Myös kotimaisen sarjakuvan saralla Pitkänen on tehnyt pitkällä urallaan mahdottoman mahdolliseksi.


* Jopen juhlanäyttelu. Kvaak.fi

Kvaakissa

Severi Nygård

Sarjakuvasensuuri

Jalava 2017

Talousnero Leonid Kantorovitš

Leonid Kantorovitš, 1976.

Hyvin usein Neuvostoliittoa ja taloustiedettä pidetään täysin toisiinsa sopimattomina asioina. Sellainenkin ihme kuin neuvostoliittolainen taloustieteen nobelin (tai Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkinnon) voittaja on olemassa. Vuonna 1975 Leonid Kantorovitš sai nobelin yhdessä hollantilaisen Tjalling Koopmansin kanssa resurssien optimaalisen allokaation teorian kehittämisestä.

Pietarissa tänään 1912 syntynyt Kantorovitš (k. 1986) oli matemaattisesti lahjakas. Matematiikan opinnot Leningradin valtionyliopistossa sujuivat sutjakasti ja jo 22-vuotiaana hän oli opinahjon professori. Myöhemmin valtionhallintoon siirryttyään hän sai tehtäväkseen selvittää miten vaneria tuotettaisi mahdollisimman tehokkaasti. Tuotannon optimointi onnistui yliodotusten ja 1939 hänelle myönnettiin Stalinin mitali.

Parhaiten Kantorovitš muistettaneen Elämän tien liikenteen organisoinnista. Toisen maailmansodan ajaksi Kantorovitš jäi Leningradiin. Maitse motissa ollutta kaupunkia ruokittiin ja huollettiin talvisin Laatokan yli kulkevan jäätien, Elämän tien, avulla. Kantorovitš laski millainen välimatka piti olla kuorma-autojen välillä, jotta jää kestäisi niiden painon.

Matemaatikon laskelmiin ei uskottu. Osoittaakseen laskelmiensa pitävyyden hän käveli optimaalisen välimatkan päässä olleiden kuorma-autojen välissä. Kun mies pisti henkensä laskelmiensa vakuudeksi, niin maine oli taattu.

Etsi Ringo!

Amerikkalaisen musiikkitoimittaja A. G. Jacksonin kirjoittama Missä Ringo luuraa? (Nemo 2015) on yhdistelmä Beatlesin historiaa ja piilokuvia. Kirja etenee aukeamittain, ensin on piilokuva, josta pitää etsiä Ringo ja muita hahmoja. Sitä seuraa Jacksonin tekstiä bändistä tuona aikana. Kuvitusta kirjaan ovat tehneet Oliver Goddard, Takayo Akiyama ja David Ryan Robinson.

Tekstissä painotetaan Ringon merkitystä bändille. Viimeisenä mukaan tullutta on joskus pidetty vapaamatkustajana, jonka moni muu olisi voinut korvata. Jackson ei näihin puheisiin yhdy. Ringo oli taitava, omaleimainen rumpali ja sitä paitsi 60-luvun fanien joukossa suosituin bändin jäsen.

Piilokuvat ovat varsin helppoja. Lisäksi kirjassa ovat mukana vastauksetkin, joten havaintokyvyn kehittämistä se ei tarjoa. Mukavan haasteellisia olivat Mutta missä on Akvavitix?!? (Egmont 2000) ja Mutta missä on Idefix?!? (Egmont 2001), niiden parissa lasten kanssa meni päivä jos toinenkin. Vaikeimmat jäivät isältäkin selvittämättä.

Missä Ringo luuraa? ei ole lapsillekaan suunnattu. koska tehtävissä pyydetään etsimään monia 60-luvun tähtiä. Paul Revere tai Petula Clark eivät liene tämän ajan alakoululaisille kovin tuttuja kasvoja.

Jos haluaa leppoisan ja kohtuullisen mittaisen selvityksen Beatlesin tarinasta, niin tässä sellainen on tarjolla. 

Rantasen pilakuvia

Helmikuussa 2016 Turun Sanomien pitkäaikainen pilapiirtäjä Jouko Innanen jäi eläkkeelle. Hänen paikallaan pilapiirtäjinä aloittivat Jyrki Vainio ja Mika Rantanen. Historianopettajana työskentelevä Rantanen julkaisi saman vuoden lopulla kokoelman Kävelevän karikatyyrin jalanjäljillä sanomalehteen tekemistään pilapiirroksista. Ne on jaoteltu teeman mukaan.

Rantanen on tehnyt opinnäytteensä pilakuvista, ja kirjoittanut niistä artikkeleita vuosien mittaan. Pilapiirroskokoelman aloittaakin kaksi Rantasen artikkelia, Kari Suomalaisen nekrologi ja lyhyt amerikansuomalaisten lehtien pilapiirroksia käsittelevä juttu.

Rantanen tunnustautuu Karin ihailijaksi. Kari on hänelle puolijumala:

Kari Suomalainen oli suuri visionääri enkä ole edelleenkään nähnyt ainuttakaan Karin piirrosta, joka ei edelleenkin ajankohtainen tai jonka ennuste ei olisi toteutunut.

Suomalaisen piirrotyyliä Rantanen ei kuitenkaan matki. Se on hyvä ratkaisu. Rantanen linjaa Karin olleen antikommunistin ja isänmaan vuoksi jättäneen kansainvälisen uran. Antikommunismi ja Venäjän vastaisuus ovat olennainen osa Rantasenkin työtä.

Parhaimmillaan Rantanen on käsitellessään Turun paikallisia asioita. Aihepiiristä olisi voinut olla enemmänkin piirroksia.

Reilun vuoden vanhat pilapiirrokset ovat ajankohtaisuudeltaan pahasti vanhentuneita. Osan aiheista lukija on jo armeliaasti unohtanut. Kesällä 2016 on ollut polemiikkia piispojen viinalaskuista, mutta en tuolloista kohua muista. Se on jäänyt uudemman tapauksen jalkoihin.

Jotkut asiat vaikuttavat muuttuneen päinvastaisiksi. Ainakin nyt gallupit näyttävät hyvin selviltä, Sauli Niinistö jatkaa presidenttinä. Toisaalta, Ison-Britannian piti pysyä Euroopan Unionin jäsenenä ja Hillary Clintonista piti tulla Obaman seuraaja Valkoisessa talossa.

Presidenttiehdokkaiden kirjavalinnat

Presidenttiehdokkailta on kyselty kaikenlaista, myös heidän kirjamakuaan. Tarjoan tänään yhdistelmän Suomen Kirjastoseuran ja Ylen kyselyistä. Kirjastoseura kysyi lempikirjaa, Yle ajatteluun eniten vaikuttanutta kirjaa. Osalle ehdokkaista kirja oli sama, osalle eri. Kuvaksi valikoitui hieman erilaisempi vastaus.


Merja Kyllönen

Minulla on ollut kaksi lempikirjasarjaa, jotka jäivät erityisesti nuoruudesta mieleen ja ne olivat Viisikko ja Anna ystävämme. Aikuisiältäkin on paljon hyviä kirjoja, mutta nuo on olleet vaikuttavimmat lapsuuden ja nuoruuden seikkailuissa ja ehkä siksi löytyvät kirjahyllystäni vieläkin.

Inna Segal: Kehosi salattu kieli. Kirja avasi minulle uuden maailman ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin. Kiireessä jätämme kuulematta kehomme viestit ja sairastumme. Kirja valmisti tien pysähtymiseen ja säännölliseen hiljentymiseen, joka parantaa päivittäistä jaksamista.


Pekka Haavisto

Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys.

Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta. Lukiolaiselle kirja antoi synkän kuvan luontoa tuhoavasta ihmiskunnasta, mutta loi myös valonpilkahduksia siitä, miten ihmisen omilla valinnoilla maailmaa voidaan muuttaa. 1970-luvulla virinnyt ympäristöajattelu oli osa Vihreän liikkeen syntyä.


Matti Vanhanen

Lempikirja vaihtelee. Juuri nyt luettavana on Walter Isaacsonin Leonardo da Vinci. Luettavana oleva kirja on aina sen hetken lempikirja.

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija. Jokaisella kirjalla on oma vaikutuksensa, mutta nuorena luettu Havukka-ahon ajattelija korosti uteliaan oman tiensä kulkemisen arvoa.


Laura Huhtasaari

George Orwell: Eläinten vallankumous.

George Orwell: Eläinten vallankumous. Opettavainen tarina siitä, miten valta turmelee, ja kuinka yksilön vapautta ja tasa-arvoa poljetaan valtapyrkimysten alle. Demokraattisia lakeja aletaan muokata johtajille sopivaan muotoon. Orwell olikin pettynyt Stalinin ja vasemmistolaisten kaksinaamaiseen politiikkaan.


Tuula Haatainen

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Kirja kuvaa uskomattoman todellisen tuntuisesti maailmaa, jossa vesi on luonnonvarojen ylikäytön myötä loppunut, sitä säännöstellään tiukasti ja päähenkilö elää isänsä, teemestarin perinnön vaalijana ja joutuu taistelemaan olemassaolostaan.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Kirja kuvaa uskomattoman todellisen tuntuisesti maailmaa, jossa vesi on luonnonvarojen ylikäytön myötä loppunut, sitä säännöstellään tiukasti ja päähenkilö elää isänsä, teemestarin perinnön vaalijana ja joutuu taistelemaan olemassaolostaan.


Paavo Väyrynen

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen.

Rooman klubin raportti: Kasvun rajat. Raportti osoitti vuonna 1972, että ihmiskunnan silloinen ja nykyinen kehityssuunta johtaa umpikujaan. Materialistisiin arvoihin perustuva kulutuskulttuuri on kestämätön. On nojauduttuva henkisiin, hengellisiin ja yhteisöllisiin arvoihin.


Sauli Niinistö

Miltei jokainen lukemani, siis lukematon määrä.

Miltei jokainen lukemani, siis lukematon määrä.


Nils Torvalds

Varsinaista lempikirjaa minulla ei ole, mutta yöpöytäni on aina täynnä kirjoja. Nykyään melkein yksinomaan faktakirjoja. Olen vahvasti kirjariippuvainen ja matkoilla aina mukana pari, kolme jos syntyisi joku vapaa hetki.

Aleksandr Blok: Runot. Ennen kaikkea runo Kaksitoista, joka yli-inhimillisellä tavalla vangitsee Venäjän vallankumouksen tragiikan.

"Matala" meno Oulussa

Baarien miehessä M.A. Numminen kirjoittaa, että oululainen

Torikahvila eli "Matala" on Nummisen mielestä yksi Suomen merkittävimpiä kulttuurinähtävyyksiä, ja hän on aikeissa vedota Oulun kaupungin johtoon, jotta ei rakennusta eikä kahvilaa kuuna kullan valkeana hävitettäisi. Sitä ei saisi myöskään mitenkään merkittävästi ehostaa.

Numminen kirjoittaa kolmannessa persoonassa, ja katkelma on löydettävissä teoksen 30-vuotisjuhlapainoksen sivulta 195. Alkujaan vuonna 1986 aiottu ehdotus ei enää ole mahdollinen. Torikahvilaa ei ole ja tilalla olevaa ravintolaa on ehostettu merkittävästi.

Joulun alta lähtien Oulun kulttuurielämä on kiehunut. Kaleva uutisoi, että Oulu leikkaa rajusti museotoiminnasta. Uutisen taustalla oli selvitys, jonka mukaan kaupunki voisi luopua Kierikki-keskuksen päärakennuksesta ja Ainolasta, jossa Pohjois-Pohjanmaan museo nykyisin toimii.

Suunnitelmat tyrmättiin tuoreeltaan täysin, eikä sivistys- ja kulttuurilautakunta ajatusta hyväksynyt. Asiasta päättää lopulta valtuusto. Selvityksen tekijöiden puolelta on syytetty, että asiakirjaa on tulkittu väärin. Että ei olla mitään lakkauttamassa, ja syytetty muodikkaasti valeuutisia asian kärjistämisestä. Puheenvuorot ovat kuitenkin osoittaneet, että Oulun kulttuurivirkamiehet eivät ole ajan tasalla, eivät tunne edes omia laitoksiaan.

Oulussa varsinaisen kulttuurijohtajan paikka on auki. Huhtikuun alussa aloittava uusi johtaja saa selvitettäväkseen melkoisen sopan.

Olen yrittänyt miettiä mistä tällainen kaaos on saanut alkunsa. Yksi syy voisi olla väärin laskelmointi. Vuonna 2010 Oulun kaupungin kulttuuritoimen nettokäyttökustannukset olivat asukasta kohden vuoden 2013 rahassa 221,20 euroa. Suurten kuntaliitosten  jälkeen vuonna 2013 sama summa oli 161,30 euroa. (lähde) Lasku on huomattava, Oulu on pudonnut 24 kaupungin keskirvon yläpuolelta (2010 192,60 €) sen alapuolelle (2013 178,30 €).

Kulttuuriin pitäisi siis panostaa lisää, mutta käytetty kokonaissummakin on hieman laskenut.

Ajatuskulku selvityksessä lienee ollut se, että uhataan supistuksilla, niin nykytilan säilyttäminen olisi positiivinen voitto. Niin ei käynyt, laskelmointi kääntyi katastrofiksi maineen kannalta.

Merikoskikerho järjestää torstaina 18. tammikuuta klo 17-19 Rauhalassa yleisölle avoimen tilaisuuden ajankohtaisista museokysymyksistä. Keskustelemaan ovat lupautuneet Oulun kaupungin sivistys- ja kulttuurilautakunnan puheenjohtaja Satu Haapanen, Luupin johtaja Jonna-Marleena Härö, Pohjois-Pohjanmaan museon ex-museonjohtaja Ilse Juntikka sekä entinen oululainen, nykyisin pudasjärveläinen kuvataiteilija Kari Tykkyläinen. Tilaisuuden juontaa tuttu radioääni, toimittaja Esko Kokkonen.

Salmiakkikossu ja portviini

Philippe Delermin vuosituhannen vaihteessa suomennettu Ensimmäinen siemaus olutta (Otava 2000) kertoo pieniä tarinoita eri ruokien ja juomien tuomasta mielihyvästä. Usein ne liittyvät johonkin tiettyyn tilanteeseen. Oluen ensimmäinen siemaus on paras, sen jälkeen ihminen juo unohtaakseen sen, päättelee Delerm.

Suomen historiassa yksi aikaan ja paikkaan sidottavissa juoma on salmiakkikossu. Se tuli Alkon valikoimiin 25 vuotta sitten. Juoman kehitti ruotsinlaivalla noihin aikoihin työskennellyt, nyttemmin aivan muista yhteyksistä ja nautintoaineista tunnettu Jari Sillanpää. Maun lisäksi juoman teki suosituksi verotus. Liköörinä sen veroprosentti oli kirkasta Koskenkorvaa huomattavasti alempi.

Delermin kirjansa otsikkoon nostama nautinnon ajatus on kirjallisessa muodossa parhaiten tunnettu John Steinbeckin Hyvien ihmisten juhlasta. "Mikään ei voita kylmän oluen ensi puraisua."

Nyt kun Delermin kirja sattui uudelleen käsiini, niin koskettavimmalta tuntui kuvaus portviinin juomisesta.

Portviiniä ei juoda, sitä maistellaan. Se johtuu juoman samettisesta runsaudesta, mutta myös juojasta, joka on olevinaan säästeliäs. Muiden hyökätessä nujertamaan viskin ja martinin jäistä kirpeyttä portviinin juoja tyytyy vanharanskalaiseen mietouteen, kirkkoherran puutarhan hedelmänmakuun, muodista menneeseen makeuteen -- sellaiseen mikä saa neitokaisen posket rusottamaan.

Persläpi

Nysä, 16 mm, 0,33 € kpl.

Eilen kävi ilmi, että New York Times käytti ensimmäistä kertaa pitkässä historiassaan sanaa "shithole". Eilen oli varmaankin ensimmäinen kerta, kun suomalaisissa uutislähetyksissä uutisankkurit ja uutistenlukijat käyttivät sanaa persläpi. Eilen oli taatusti ensimmäinen kerta, kun Washington Postissa mainittiin "persläpimaat".

Syy on tietysti Yhdysvaltain 45. presidentti, Donald J. Trump. Yhdysvaltain kongressissa oli keskusteltu mitä pitäisi tehdä maassa oleville luvattomille ja väliaikaisille siirtolaisille. Trump oli keskustelussa kysynyt kongressiedustajilta "Miksi meille tulee ihmisiä kaikista näistä persläpimaista?"

Persläpimaiksi keskustelussa Trump oli nimennyt Haitin, El Salvadorin ja Afrikan maat. Kun keskusteluista uutisoitiin, niin kansainvälinen diplomaattinen kriisi oli valmis. Koko joukko 'persläpimaita' on vaatinut Trumpilta anteenkipyyntöä.

Tietenkin Trump ensimmäiseksi tviittasi, ettei hän ole käyttänyt tuollaista sanaa. Mikä oli tyhmästi tehty, koska keskustelijoiden joukossa oli paljon molempien puolueiden poliitikkoja. Senaattori Dick Durbin ehti pian todistamaan, että kyllä Trump sanoi 'shithole'. Ja useaan kertaan.

Mitä tästä sitten seuraa? Tuskin mitään. Ehkä sen verran, että seuraavan kerran kun radion uutistenlukija sanoo alatyylisen sanan, tajuan sen kerralla. Eilen vasta toisella kerralla ymmärsin, että sanottiin tosiaan persläpi.


* Persläpi. Kielitoimiston sanakirja

Valetyölliset

Aamun Kauppalehti nosti esille uuden käsitteen, valetyöllisen. Lehden haastattelema Hypoteekkiyhdistyksen pääekonomisti Juhana Brotherus katsoi uuden aktiivimallin luovan tilastoharhoja. Useammissakin aktiivimallia ällistelleissä kirjoituksissa on hämmästelty vaaditun aktiivisuuden muuttavan työttömät työllisiksi. Rajat ovat samat joita Tilastokeskus käyttää työllisen määrittelyyn.

Sipilän kakkaran pyörityksissä tällaisella työttömien vähenemisellä ja työllisten määrän nousulla on monia etuja valtion kannalta. Luottoluokitus pysyy korkealla ja valtion lainoista saadaan jatkossakin jopa tuottoja korkotason pysyessä negatiivisina tai hyvin vähän nollan yläpuolella. Eläkejärjestelmä pysyy vakavaraisena ja eläkemaksujen korotuksiin ei ole tarvetta.

Valetyöllisyydellä on vaikutus myös kakkaran pyörittelyn toisella puolella. Kasvava työllisyys aiheuttaa yksityisellä sektorilla painetta nostaa palkkoja. Koska rekrytointireserviä ei vaikuta olevan, niin työnantajien on suostuttava entistä korkeampiin palkkapyyntöihin. Kikyllä saavutettu kustannuskilpailukyky on hyvin nopeasti syöty.

Juhana Brotherus arvelee, että työttömyystilastoihin aktiivimallin myötä syntyy puolen prosentin tilastoharha. Tämä luku on tietysti vain arvio. Tilastoharhojen oikeaa kokoa ei voi luotettavasti määritellä.

Tilastoharhojen syntymisen myötä koko tilastoinnin luotettavuus kärsii. Sillä voi olla yllättäviä seurauksia, jos toiminta ei perustu oikeisiin tietoihin.



* Aktiivimalli tuo tilastoihin valetyöllisiä. Kauppalehti

Emme voi kylliksi kummeksua

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa pohdittiin, että kansakuntamme alitajunta tulkitsee näinä aikoina kaiken alkuvuoden 1918 tapahtumien kautta. Jotta en olisi tiedostamattomien voimien vallassa, niin ajattelin arkistoista tarkistaa asioita.

Digitaaliarkiston Valtiorikosylioikeuden asiakirjoista voi hakea tuomion saaneita sukunimellä. Armoa on anonut kolme samalla sukunimellä kulkenutta miestä. Kaksi heistä, Kalle ja August, molemmat syntyisin Pielavedeltä, on samaa sukua.

Kalle sai viiden ja August neljän vuoden tuomion avustamisesta valtiopetokseen. August työskenteli keväällä 1918 VR:n konepajalla Helsingissä. Punaisen hallinnon aikana oli konepajan päällikön apulainen tai ylivalvoja, joka tapauksessa jonkinlaisessa esimiesasemassa. Siitä rapsahti neljä vuotta kuritushuonetta.

Kallen tapaus oli monimutkaisempi. Löytynmäen työväenyhdistyksen puheenjohtajana ja Pielaveden sos. dem. kunnallisjärjestön hallituksen jäsenenä hän pyrki pitämään kotikuntansa sotatoimien ulkopuolella. Pielavedelle ei perustettu punakaartia, ja sos. dem. kunnallisjärjestö yritti estää myös suojeluskunnan perustamisen. Jo joulukuussa 1917 suojeluskuntalaiset ja demarit kirjelmöivät aseistautumisen tarpeesta, näitä kirjeitä on käytetty todisteena Kalle Valtaa vastaan ja ne löytyvät hänen asiakirjoistaan.

Ensimmäisessä kirjeessä vedottiin suojeluskuntaan, ettei se aseistautuisi. Näin voitaisi välttää vastakkaisasettelu, sos.dem. kunnallisjärjestön ei sitten tarvitsisi perustaa punakaartia "vastapainoksi" ja anarkia Pielavedellä voitaisi välttää.

Suojeluskunta ei vastauksessaan suostu ymmärtämään demareiden viestiä. Järjestöhän oli perustettu mitä parhaimmin aikein ja demarit olivat "valheellisen harhaluulon vallassa, että toimintamme salaisesti olisi tähdätty työväestöä vastaan".

Pielaveden suojeluskunnan toiminta on ollut puhtaasti aatteellista, kansalaisvapauden, hengen ja omaisuuden koskemattomuuden ja yleensä lain pyhyyden teroittamista kaikkien kansalaisten, niin rikkaiden kuin köyhien mieliin. Nämä aatteet mielestämme kuuluvat maan kaikkien kansalaisten alkeellisimpiin velvollisuuksiin, sen elämänehtoihin. Näiden levittämiseksi olemme yhdistyneet ja niille, jotka aatteemme hyväksyvät, olemme antaneet tilaisuuden liittyä meihin, myöskin työväelle. Sos.dem. työväki on kuitenkin osottautunut aatteemme vastustajaksi, vieläpä vastapainon uhkauksilla. Tämä on sitäkin käsittämättömämpää kun sos.dem. tunnussanoissa -- vapaus, veljeys ja tasa-arvo -- lausuttu ajatus käy meidän tunnussanojemme kanssa yhteen.

Viestejä vaihdettiin helmikuulle saakka. Punakaartia ei perustettu vaikka suojeluskuntalaisia katosi Pielavedeltä salaisille retkille.

Tämä kirjelmöinti toi Kallelle viiden vuoden kuritushuonetuomion. Liuta talollisia, kansakoulun johtokunta ja paikallinen opettaja todistivat oikeudessa, ettei Kalle Valta ollut osallistunut kapinaan mitenkään. Suojeluskunnan esikuntakin oli tätä mieltä, ja sen lausunnossa todettiin:

Vangitun ei tiedetä yllyttäneen suoranaisiin kapinatoimiin muuten kuin koettanut estää avunannon kapinan kukistamisessa.

Yritykset pitää Pielavesi aseellisen varustautumisen ulkopuolella johti siis tuomioon. Pielavetiset yleensä eivät kuitenkaan pitäneet toimia huonoina. Kun Kalle Valta vapautui vankilasta ja sai kansalaisluottamuksensa takaisin, niin hänet äänestettiin kansanedustajaksi.


Niin kuin Hesarin pääkirjoitus osoittaa, niin järkevään yhteistoimintaan hakeutuminen on joinakin aikoina turhaa. Uskoisin silti , että sillä vähennetään paljon inhimillistä kärsimystä.

"Taas" nainen puhemieheksi

Tänään aamulla 7:51 Ylen Uutiset julkaisivat netissä jutun, jossa pohdittiin seuraavan eduskunnan puhemiehen nimeä. Koska kokoomuksella on perussuomalaisten hajoamisen jälkeen toiseksi suurin eduskuntaryhmä, niin puhemiehen paikka on varattu heille. Puhemiehistöön tulee myös opposition edustus, koska nyt demareilla on kolmanneksi suurin ryhmä keskustan ja kokoomuksen jälkeen.

Yle jutussa spekuloidaan kokoomuksen valintaa. Vanhana valtiomiehenä vahvoilla olisi Ilkka Kanerva, mutta näinä #metoo-aikoina hänen valintansa antaisi väärän viestin. Seksuaalinen häirintä on eduskunnassa ja monissa muissa valtion organisaatioissa edelleen ongelma. Sitäkin aamun uutiset ovat korostaneet. Kanervalla on näissä asioissa hyvin tunnettu tausta.

Kokoomuksella on siis paine valita paikalle nainen.

Kello 9:52 Yle on muokannut juttua. Otsikkoon Eduskunnan puhemieskilpa näyttää olevan kahden kauppa – "Olisiko naisen aika myös kokoomuksessa nousta puhemieheksi" lisättiin viimeisen sanan edelle "taas". "Olisiko naisen aika myös kokoomuksessa nousta taas puhemieheksi".

Tämä sanan lisääminen osoittaa miten tarkasti kokoomuksen puoluetoimistossa luetaan jutut ja miten herkästi toimituksia vaaditaan tekemään muutoksia jo julkaistuihin juttuihin. Ja toimitukset näyttävät niihin suostuvan ilman metelin nostamista.

Toki kokoomuksen Riitta Uosukainen oli puhemiehenä vuosina 1994-2003. Mutta onko sillä merkitystä puhemiehen valinnalle vuonna 2018? Mielestäni ei.

Tasavallan presidentti on mies. Pääministeri on mies. Presidentinvaalit gallupien mukaan ei ole tuomassa muutosta tähän asiaan. Juha Sipilä pysyy miehenä. Olisi siis pohjoismaisen, tasa-arvoisen yhteiskunnan kannalta onnetonta, jos valtakunnan kaikki kolme korkeinta virkaa olisivat miesten hallussa. Protokollassa toisena olevan puhemiehen olisi syytä olla nainen.

Orvillen retket käymättömillä korpimailla

Eilen illalla Foxilta tuli toinen jakso Orvillea. Ennakkomainoksista oli vaikea päätellä millainen sarja oli kyseessä, ja samalta tuntui ensimmäisen jakson jälkeen. Tekijät ovat selvästi katsoneet paljon Star Trekiä ja ottaneet sen maailmasta paljon omaansa. Toisen jakson jälkeen voi varmuudella sanoa, että kyseessä on Star Trek parodia.

Orvillen luonut ja samannimisen avaruuslaivan kapteenia Ed Merceriä näyttelevä Seth MacFarlane on aikaisemmin luonut animaatiosarjat Family Guy ja American Dad. Huumori on ollut peruslinjana aikaisemminkin MacFarlanen tv-töissä.

Planeettojen Unioni palkkaa Ed Mercerin keskitason tutkimusaluksen kapteeniksi. Koska Unionilla on kolmetuhatta alusta, niin kaikkien johtoon ei moitteettomia olentoja riitä. Näin valinta perustellaan Mercerille. Valinnan takana oli kuitenkin ex-vaimo, joka tulee entisen miehensä yliperämieheksi. Eron syistä keskusteltiin kahdessa ensimmäisessä jaksossa paljon, ja huumori aiheesta jatkunee. Pari kun istuu rinnakkain komentokannella.

Keskitason tutkimusalus kohtaa ongelmia avaruudessa ja miehistön kesken. Asetelmat ovat kuin suoraan Star Trekistä, mutta ongelmat ovat sellaisia, joita Star Trekin maailmassa ei ollut olemassakaan. Älykkäät olennot eivät pidä eläintarhoja ja sukupuolettomat eivät saa sukupuolellisia jälkeläisiä. Orvillessa nämä ovat mahdollisia.

En kahden jakson jälkeen ole kovin ihastunut Orvilleen. Ehkä tätä kuitenkin tulee seurattua, katsottua mitä Star Trekin universumissa ei olisi voinut tapahtua.


* The Orville. Foxplay

Aurinko nousi lännestä

Viikonloppuna suru-uutinen kertoi Markku Innon kuolleen. Kaivoin hyllystä Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen U:n aurinko nousi lännestä (Sammakko 2009), jossa Turun Undergroundin keskeinen hahmo Into on monella tapaa esillä.


Ensikosketus Markku Innon kanssa lienee ollut Yleisradion rinnakkaisohjelmasta kuultu Keitä, keitä kahvinkeitin (Love Recods 1974). Seitsemän tai kahdeksan vuotiaana kuulijana lähinnä ihmettelin, että kaikenlaisista aiheista sitä lauluja tehdään. Mutta niin pitikin tehdä.

Turun U-liikkeen keskeinen kokoontumispaikka 1960-luvun lopulla oli Innon ja hänen silloisen vaimonsa Heli Keinosen koti Eerikinkadulla. Asunto alkoi saada myyttisiä mittasuhteita ja ihmisiä saattoi poiketa kylään kaukaakin.

Muistelijoiden mukaan Into ja kumppanit tutustuttivat muun muassa Frank Zapan musiikkiin. U-miesten oma musiikillinen toimeliaisuus suuntautui esimerkiksi Suomen Talvisota -yhtyeeseen. Bändillä oli harvakseltaan keikkoja. Yksi niistä oli Oulussa. Sen Komulaisen ja Leppäsen kirja nimeää "kaikkein legendaarisimmaksi".

Markku Innon olisi pitänyt suunnitella Oulun keikan ohjelma, mutta se jäi tekemättä (kirjassa on julkaistu konekirjoitettu ohjelma, mutta kaikki esiintyjät eivät siitä tienneet). Lavalla edettin improvisoiden. Into muisteli, että Oulun poliisi olisi ollut sitä mieltä, että esitys kulki 'rajoilla'. Siis poliisi oli pohtinut, että pitäisikö happening keskeyttää. U-miehet olivat tyytyväisiä poliisin arviosta.

Kaisu Mikkola raportoi iltaa Kalevassa 2.12.1969 seuraavasti:

Yleisön reaktiot tapahtuneeseen olivat lähes yhtä mielenkiintoisia kuin esiintyminen. Yleisö ei nimittäin tuntunut oikein olevan varma, kuinka pitäisi suhtautua, eikä huomannut edes sitä, että esitys päättyi. Suosionosoituksia tuli aika vaisusti, mutta tämä ei ollut Suomen Talvisota 1939-1940 -nimiselle esitykselle mikään ikävä yllätys -- aiemmin kuulemma ei missään ollut kukaan aplodeerannut kesken esityksen, joten oululaiset olivat tämän mukaan tavanomaista myönteisempiä. ... Jos ja kun ideologia ei ole selvillä, ei esityksestä kovin paljon kostu. Valoshow kokonaisuutena vetosi varsin monelle enemmän tunteisiin kuin älyyn. Paljolti tämä johtui ainakin yhdestä puutteesta: replikointi ei aina ollut niin selvää, että olisi edes saanut selvää, mitä kieltä käytettiin. Tosin tuhmat sanat äännettiin sikäli selkeästi artikuloiden, ettei paikalla ollut virkavalta sitä kuullessaan ollut ihan varma, täyttikö M.A. Nummisen valosohow kaikki ne hyvän tavan ja moraalin vaatimukset, joita julkiselta esitykseltä odotetaan. "Sillä rajoilla", sanoivat poliisit. 

 Myöhemmin nimimerkki Jacky kommentoi esitystä yleisönosastossa:

Täkäläinen yleisö ja siviilipukuiset poliisit olivat varsin ällikällä lyötyjä. Tosin M.A.:n ja U-miesten pasmat olivat alussa hieman sekaisin, koska molemmilla oli ihan omat suunnitelmat siitä miten systeemi puidaan läpi. Yhteisymmärrykseen päästiin kuitenkin ja kansa avasi montun. Ohjelmisto koostui varsin naturalistisista leffoista ja mainiosta musiikista.

Komulainen ja Leppänen pitävät U-miesten musiikillisen perinnön jatkajina muun muassa Kauko Röyhkää ja Radiopuhelimia. Jälkimmäisen kitaristi Jarno Mällinen summaa kirjan haastattelussa, että undergroundissa "kyse on asenteesta -- valtakulttuurin keinojen karttamisesta, niitä vastaan asettumisesta, tieten tahtoen toisin tekemisestä".

Into teki toisin tieten tahtoen. Siitä on jäänyt paljon dokumentteja ja muistoja.

Punainen kirja

Jukka Kemppinen on useammasti aloittaville blogisteille antanut neuvon, että aloittakaa blogin kirjoittaminen vuosien 2004-2008 välillä. Onhan monia blogeja aloittanut noiden vuosien jälkeen ja osa niistä on saanut suurta suosiota. Mutta uudet ovat poikkeuksetta aikakauslehtien tai jonkun muun lehden yhteydessä ja niitä tuodaan julki agressiivisesti sosiaalisen median kautta.

Halusin tehdä testin onko uuden blogin aloittaminen yksityisesti riippumattomalla alustalla niin vaikeaa kuin Kemppinen toteaa. Perustin välipäivinä uuden kuvablogin nimeltä Punainen kirja. Se sisältää kuvia punakantisista kirjoista ja ruutukaappauksia niistä käydyistä keskusteluista tai maininnoista toisissa kirjoissa.

En mainostanut blogia missään, eli toimin samoin kuin 2007 tämän blogin kanssa. Pois työpöydältä -blogilla oli ensimmäisen viikon jälkeen nelisenkymmentä kävijää päivässä.

Uusi bloggerblogi ei tosiaan saanut minkäänlaista näkyvyyttä. Punaisessa kirjassa on tätä kirjoitettaessa 17 julkaisua ja sivukäyntejä kahdeksan kappaletta. Luultavasti kaikki käynnit on itseni tekemiä.

Vain aloittamalla blogin ei tavoita yhtään lukijaa. Blogi olisi tosiaan kannattanut aloittaa 2004-2008.



* Punainen kirja

Lyhyt katsaus

Savonlinnassa ilmestyvä Itä-Savo kertoi 5. tammikuuta 1918 pääuutisenaan, että Suomen itsenäisyys varmenee. Edellisen vuoden viimeisenä päivänä Suomen edustajat olivat Pietarissa jättäneet kirjelmän kansankomissaarien hallitukselle. Vielä samana päivänä Suomen itsenäisyys oli tunnustettu. Neuvostojen toimeenpaneva keskuskomitea oli antanut vastauksen myös kirjallisena, samana päivänä. Etusivulla pienessä jutussa Venäjän tapahtumista kerrottiin Valkovenäjän itsenäistymispyrkimysten tulleen torjutuiksi. Itsenäisyysjulistusta valmisteleva kokous oli hajotettu.

Lehdessä olivat siis kotimaan asiat pinnalla. Etusivun toinen pääjuttu kertoi sanan- ja ajatuksen vapaudesta. Siinäkin oli tapahtunut huomattavia muutoksia keisarivallan kumoutumisen jälkeen positiiviseen suuntaan. Kirkko tuntui kuitenkin olevan suuri este tulevalle kehitykselle.

Maailmantapahtumista oli lehden viimeisellä sivulla lyhyt katsaus. Ranskalaisin viivoin kerrottiin, että

- Itävallassa on tapahtunut elintarvikemellakoita.
- Saksassa on viime päivinä suoritettu joukko vangitsemisia.
- Yhdysvallat eivät voi toteuttaa lupaamaansa kauppalaivojen rakennusohjelmaa.
- Ranskan presidentti Poincaré uhkaa taistella voittoon saakka.
- Englanti aikoo vastata Saksan rauhanehtoihin.
- Englantilainen trallaaja Arbute ja höyrylaiva Grive ovat upotetut.
- Austraaliassa on hylätty ehdotus yleisestä asevelvollisuudesta.
-Sotaministeriön komissarin Podwoiskin määräyksestä riistetään Ranskan ja Italian rintamain edustajilta päämajassa valtuudet ja jätetään heidät vallankumouksellisen oikeuden tuomittaviksi kansankomissarien hallituksen vastustamisesta.
- Amerika ei pane mitään huomiota rauhanehtoihin.

Rauha oli laajemminkin ilmassa, mutta ei vielä kovin todennäköisenä asiana.

"Paikallisuutisena" kerrottiin, että eräässä savolaisessa torpassa oli tapettu sika.

Tulipa siihen muuan Savon äijä ja sanoi:
- Kah, teilläi se tapettiin sika.
- Nii tapettii.
- No kukas se otti henge?
- Kukas sitä ilekes ottoo, ilemaa laskettii.

Kvaakissa

Maggy Garrisson, tavallinen sankari

Tarjonnan lisääminen

MT

Viime päivinä Juhana Vartiainen on tinkimättömästi puolustanut vuoden alussa voimaan tullutta työttömien asemaa muuttavaa lainsäädäntöä. Vartiainen on ollut jo vuosikaudet linjakas asiassa, sillä taloustieteilijänä hän tietää mitkä valtion mahdollisuudet ovat toimia. Niitä on vähän.

Kun edellisen kerran sosiaalisessa mediassa puolustin Vartiaista, minua pyydettiin Jyväskylän Talveen paneelikeskusteluun. Siihen en päässyt osallistumaan, mutta yhteydenotosta poiki artikkelikokoelma Keijo Siekkinen, kirjojen keskeltä (Jyväs-Ainola 2013). Samasta syystä pidän Vartiaisen puheita edelleen tärkeinä, koska ne paljastavat tapahtuneen muutoksen.

Monilla tulee työllistämispolitiikasta mieleen edelleen valtion ja kuntien käyttämät keinot 1950-1980-luvuilta. Valtio perusti yrityksiä ja kunnat hankinnoissaan edellyttivät yrityksiltä paikallisten työttömien palkkaamista. Julkista rahaa pystyttiin suoraan suuntaamaan työttömien palkkaamiseen.

Nykyisin aika on toinen. Euroopan Unionissa on vuosikymmenet vallinnut porvarillinen hegemonia, joka on systemaattisesti pienentänyt julkisen sektorin alaa ja toimintamahdollisuuksia. Kolmas sektorikaan ei valtiolta saamillaan avustuksilla voi tarjota sellaisia palveluita, joita yritykset tarjoavat, hinnasta tai maksukyvystä riippumatta. Suomi on myös kansainvälisten sopimusten kautta sitoutunut olemaan häiritsemättä markkinoiden toimintaa.

Tällä hetkellä valtiot voivat vaikuttaa työllisyyteen käytännössä ainoastaan työvoiman tarjontaa lisäämällä. Tätä Vartiainen on toistanut vuosikaudet, myös sosialidemokraattina ollessaan. Poliitikoille on ollut vaikea myöntää, että he ovat luovuttaneet osan omasta aikaisemmasta vallastaan pois. Poliitikot lupaavat vaikuttaa asioihin, mutta eivät kerro vaikutusmahdollisuuksiensa vähäisyyttä.

Taloustieteen tarjonta-kulmakivi perustuu siihen, että kun ihmisiä kokoontuu yhteen, niin erilaista taloudellista toimintaa alkaa viritä. Käydään kauppaa, tarjotaan palveluita ja ylläpidetään infrastruktuuria. Aktiivisuus voi kasvaa niin kauan kuin on vapaita käsiä niitä tekemään. Jos oma yhteisö on vakiintunut, ja kaikilla töillä on tekijät, niin toimettoman olisi siirryttävä toiseen yhteisöön sen toivossa, että siellä hänen käsilleen olisi käyttöä.

Vartiainen on tässä suhteessa rehellinen. Ainoa mitä poliitikot voivat tehdä, on leikata kotihoidon tukea ja työttömyysturvaa tai jotain muuta sellaista. Näin vapaiden käsien määrä kasvaisi (tilastollisesti). Tukien loppuessa monet pakon edessä etsivät jotakin hengenpidikettä.


Joillakin hyvin rajatuilla markkinoiden ulkopuolisilla aloilla valtio voi tukea suoraa työllistymistä. Päivän esimerkki on taiteilijoiden työllistäminen taidemuseoihin. Parissa vuosikymmenessä virkakunta on niin vieraantunut ajatusmallista, että tarjolla olleesta neljännesmiljoonasta käyttöä löytyi vain sadalletuhannelle. Palkan tai palkkioiden maksaminen ihmisille ei ole enää normaalia.

Kunnon sotamies Švejk

Te voitte kohdata Prahan kaduilla erään nukkavierun miehen, joka ei itse tiedä, mitä hän oikeastaan merkitsee uuden, suuren ajan historiassa... Jos kysyisitte hänen nimeään, hän vastaisi teille yksinkertaisesti ja ujosti: " Nimeni on Svejk..."

Tänään 1923 kuoli  Jaroslav Hašek (s. 1883), tšekkiläinen kirjailija, joka muistetaan erityisesti Kunnon sotamies Švejkin seikkailuista maailmansodassa. Romaani jäi kirjailijalta kesken, mutta se ei ole häirinnyt teoksen mainetta.

Kirja on suomennettu useampaan otteeseen, ensin saksan kautta 1933. Eero Balkin suomennos alkukielestä ilmestyi 1992. Veijo Meri sovitti tekstistä televisionäytelmän 1967. Meren Manillaköyden Keppilän Joosessa on samaa kuin Švejkissä. Vaikutteet kirjailija on myöntänytkin.

Hannes Häyrinen sovitti tekstin radiolle, yhdeksän osaiseksi kuunnelmaksi. Ylen Elävä arkisto nosti marraskuussa vuonna 1975 tehdyn kuunnelman jälleen esille. Se on edelleen kuunneltavissa ja ladattavissa. Risto Aaltosen ohjaus ja Kauko Helovirran kertojan ääni pitävät edelleen otteessaan.



* Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja. Yle Areena

Aktiivimallin yrittäjyys

Lannistajakuha

Uuden työttömyysturvalain tuomat sanktiot voi välttää myös olemalla lyhyen aikaa yrittäjänä. Tätä on mantramaisesti toistettu uutisissa ja tiedotteissa. Koko mallia ruotivissa kirjoituksissa on varoiteltu, että missään nimessä ei pidä ryhtyä yrittäjäksi. Silloin menettää työttömyysturvan kokonaan.

TE-toimistojen tulkinnat periaatteessa pohjautuvat lainsäädäntöön ja harmaata aluetta tulkitseviin lautakuntiin. Näiden viimeksi mainittujen olisi tarkoitus tuoda toimintaan arkijärkeä, onhan lautakuntien jäsenet tavallisia paikkakunnan arkea tuntevia kansalaisia, yleensä paikallispoliitikkoja. Lautakuntien tulkintojen pitäisi sitten levitä virkakunnan käytännöiksi.

Todellisuudessa harvoin on näin. Joskus aikoinaan seurasin yhden lautakunnan julkisia esityslistoja ja pöytäkirjoja. Yhden parin tunnin kokouksen listalla saattoi olla jopa kuudensadan ihmisen työttömyysturvan saamisen ratkaiseminen. Muiden asioiden ohella. Käytännössä siis viranhaltijoiden tulkinnat ratkaisivat, eikä päätösvaltaisen lautakunnan.

Sivutoimisen yrittäjyyden ratkaiseminen on lähes poikkeuksetta lautakuntien asia. Joitakin vuosia sitten Journalistiliitto halusi selvittää työttömyysturvan muutoksenhakulautakunnan kantoja erilaisiin yrittäjyystulkintoihin. Vaikka asiakirjat ovat julkisia, niin yhden asian suhteen tehtyjä päätöksiä ei muutoksenhakulautakunta toimittanut liitolle luettavaksi. Viranomainen sai tehdä näin, koska niiden seulominen olisi teettänyt 'kohtuuttoman' työtaakan. Kieltäytyminen paljasti ainakin sen, ettei lautakuntien päätöksiä koota ja anneta ohjeistukseksi käytännön työtä tekeville viranhaltioille kuten järjestelmän ajatus olisi.

Linkitetyn Ylen uutisen perusteella Journalistiliitto ja Suomen yrittäjät ovat päätyneet sellaiseen näkemykseen, että sivutoimisiksi yrittäjiksi TE-toimistoissa hyväksytään ainoastaan sellaiset työnhakijat, jotka ovat edellisen päätoimisen kokoaikaisen työn aikana olleet sivutoimisia yrittäjiä vähintään kahdeksan kuukauden ajan.

Jos omassa työhistoriassa ei ole tällaista selkeästi osoitettavaa jaksoa, niin yrittäjyys on käytännössä poissuljettu mahdollisuus osoittaa oma lain vaatima "aktiivisuus".



* Kolme tuntia kuukaudessa teki yrittäjän - työttömyyskorvaus evättiin. Yle Uutiset 5.12.2013