Sunnuntain Helsingin Sanomissa Kari Huhta kysyi (s. D1), että mikä aikakausi tämä on? Aihe herätti kiinnostuksen, mutta Huhdan toteutus ainakin historioitsijasta ontui pahasti. Huhta sortuu pahasti siihen ansaan, että omana elinaikana ja vieläpä sen viimeisimpinä vuosina on sattunut ja tapahtunut eniten ikinä asioita.
Huhta lopettaa artikkelinsa:
Nykyisessä globalisoituneessa, verkottuneessa ja sirpaloituneessa maailmassa tapahtuu kymmenessä vuodessa paljon enemmän kuin yhteen aikakauteen tarvitaan.
Totta on, että tiedämme nyt enemmän toisten ihmisten tekemisistä kuin esimerkiksi 1970-luvulla. Sen verkottuneisuus on tuonut. Mutta maailmassa tapahtui tuolloinkin yhtälailla kuin nykyaikana.
Perinteisesti historia jaetaan aikakausiin, ja kullekin aikakaudelle on annettu jokin tunnusomainen piirre. Tähän Huhtakin viittasi, "historiassa aikakautta sitoo yhteen jokin suuri yhteinen eepos". (Huhta lienee tavoitellut sanaa 'eetos', mutta ei anneta sen nyt häiritä.)
Maailmanhistoria jaetaan kolmeen pääjaksoon, vanhaan, keski- ja uuteen aikaan. Vanha aika, antiikki alkaa esihistorian päättymisestä ja jatkuu noin vuoteen 500. Seuraa noin tuhannen vuoden keskiaika, josta siirryimme uuteen aikaan.
Uusiaika jakautuu kahtia esimoderniin ja moderniin aikaan jakajana ollessa Ranskan suuri vallankumous (1789). Ranskassa aika ennen vallankumousta on l'angien régime (vanhan vallan aika). Ranskan suurta vallankumousta pidetään myös uusimman ajan alkuna.
Uusiaika on myös jaettu noin vuosisadan mittaisiin jaksoihin, joista viimeisimmät ovat valistuksen (1700-luku), teollisen vallankumouksen (1800-luku) ja suurten sotien (1900-luku) ajat.
Muistutan tässä välissä, että jakoja historiassa on eri aiheiden, alueiden ja ideoiden mukaan lukuisia. Tapahtuu muutoksia eri nopeuksilla, hitaita, nopeita ja siltä väliltä olevia. Mutta en puutu niihin, pitäydyn Huhdan tavoin klassisessa maailmanhistoriassa.
1990-luvulla ymmärrettiin, että Neuvostoliiton romahtaminen 1991 oli maailmanhistoriallinen käänne. Eric Hobsbawn vahvisti tuon vuoden asemaa havaitsemalla, että tuona vuonna yli puolet maailman väestöstä sai elantonsa jostakin muusta kuin maataloudesta. Ensimmäisen kerran.
Yhdysvalloissa innostuttiin ajattelemaan, että vuoden 1991 myötä historia loppui. Mutta syyskuun 11. päivän iskut muuttivat ajattelun täysin. Euroopassa haparoitiin sen suuntaa, että 1991 olisi alkanut "uusi keskiaika". Muutoksia kohti luokkayhteiskuntaa onkin tapahtunut.
Huhta on tarttunut äärimmäisen vaikeaan ja hankalaan aiheeseen. Mitä aikakautta elämme? Edellä mainitut aikakaudet ovat kaikki jälkikäteen määriteltyjä. Historiankirjoittajat ovat tehneet eepoksia valikoimalla, korostamalla ja vähättelemällä, luoneet järjestystä tapahtumien kaaokseen. Aikakaudet on myös nimetty niiden loppumisen jälkeen. Niin saa nimensä tämä menossa oleva aikakausikin.
Voi nykyajasta kirjoittaa eepoksen. Mutta lukija vastaanottaa sen aivan toisin kuin vuosisatojen taakse sijoittuvan, johon hänellä ei ole henkilökohtaisia intohimoja. Mitä lähemmäksi nykyhetkeä tullaan, sitä enemmän kullakin on henkilökohtaisia kokemuksia ja arvostuksia. Ne saavat toisen kirjoittaman nykyhistorian eepoksen näyttämään vääristyneeltä kuvalta maailmasta.
Eepos kertoo vain juonen kannalta tärkeän. Ja maailmassa on paljon muutakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti