- Voi hitsi.
- Voi hitsin hitsi.
- Katoppakö nythän minä vasta hokasin, miksi Turkka Hautalan esikoisromaanista Salo (Gummerus 2009) oli niin vaikea aloittaa kirjoittaminen. Sain kirjan päivällä luettua, joitakin pointseja siitä oli jo mietittynä. Mutta illan viihdeohjelmatarjonta sotki. Nimittäin Pasilan Kyösti Pöystin suunnitelmat omasta esikoisromaanistaan sisälsivät ainakin kolme Hautalan romaanin sisällään pitämää ominaisuutta.
Salon kerronnassa ei ole alkua, keskiosaa tai loppua, se on moniäänistä ja fragmentaarista nyky-yhteiskunnan kuvausta. Kyösti Pöystin itselleen asettamaa tavoitetta kirjoittaa sukupolvensa kokemus yksiin kansiin jää sentään Hautalan tavoitteiden ulkopuolelle.
Gummerus Kustannus perusti Facebookiin oman sivunsa joulukuussa. Ryhmään houkuteltiin liittymään kirjalahjoin, näin posti toi Hautalan Salon luettavakseni. Olisin ryhmään liittynyt ilman lahjuksiakin, mutta silloin tuskin olisin tullut palkittua (Kalevi Jäntin palkinto, Finlandia- ja Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokas) uutta suomalaista proosaa lukeneeksi.
Pääosassa teoksessa on Salon kaupunki (ja sen asukkaat). Yksitoista erilaista kirjoittajaääntä kertoo yhdentoista ihmisen elämäntilanteen, jokainen on omalla tavallaan yksinäinen. Hautala sulavan sujuvasti siirtyy puheenparresta toiseen.
Tarinoiden ihmiset kohtaavat, tavalla tai toisella. Hellästi, vähemmän hellästi tai brutaalisti. Näin kerronta säilyttää yhtenäisen linjan. On mukana varmuuden vuoksi myös kehyskertoja ja -kertomus, paksua varsinais-suomen murretta puhuva hattuleidi. Hänen kertomuksensa on viimeiseksi. Siihen on kirjoitettu myös lopetus romaanille, vaikka ylempänä väitin sellaisen kirjasta puuttuvan.
Hautala kirjoittaa karikatyyrejä. Kun on kyse Salosta, niin tunnetuin stereotypia (Nokian rikas insinööri) hoidetaan ensimmäisenä alta pois. Sen jälkeen tarinat voisivat olla mistä tahansa pääkaupunkiseudun ulkopuolisesta kaupungista.
Salon rakenne tuo Vanhemmasta suomalaisesta kirjallisuudesta mieleen Haanpään Yhdeksän miehen saappaat (Otava 1945) ja Huovisen Lentsun (Otava 1978). Salossa siirtymät eivät kuitenkaan ole yhtä kronologisia kuin mainituissa. Yhteistä on kuitenkin lämminhenkisen huumorin läsnäolo. Hautalan sijoittaessa karikatyyrinsä 2000-luvulle, ihan viime vuosiin, ei ole (enää) niin laajoja mahdollisuuksia rakentaa huumoria pelkästään ammatti-identiteetistä lähtien. Kun kaikilla ei sitä ammattia ole.
Maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana. Hautalan ihmisissä pistää mietityttämään, että kaikki kykenevät analysoimaan ja asettamaan itsensä itse osaksi kaupunkia, yhteiskuntaa. Aina hattuleidiä myöten. "Kyl mää ny senki tiä ettei mää iha tervekkä ol." Hautala ei uskalla jättää asioita lukijalle pääteltäväksi, tuskin kaikki nykyajankaan ihmiset ovat niin itsetiedostavia.
Hautalan Salo on suomalaisia perinteitä kunnioittava ja samalla uudistava. Mutta uudistukset on tehty turhan odotusten mukaisesti, ilman suurempia yllätyksiä. Juuri siksi Kyösti Pöystin esikoisromaanihaaveet turhankin tarkasti Saloon sopivat.
Ehkä minun pitäisi liittyä esikoiskirjakerhoon ja lukea uutta ajankohtaisemmin. Niin välttyisi kiusallisilta rinnastuksilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti