Uutta Opetusministeriön laatimaa Kirjastopolitiikkaa 2015 lukiessa mieleen nousee, että toteutuessaan nämä korulauseet tekevät (kirjan)kustantajat kokonaan tarpeettomiksi. Ei asiaa suoraan sanottu, mutta suurta kuvittelua ei tarvita, jotta lukijan näkökulmasta näin tapahtuisi.
Kirjastopolitiikka 2015 on lyhyt lehtinen verrattuna aikaisempiin tietoyhteiskunnan julkisia kirjastopalveluita käsitelleisiin strategioihin (esim. 2003 julkaistu Kirjastostrategia 2010). Sivuja on neljäkymmentä, ja paljon suuria kuvia kunnankirjastoistamme.
Poliittisessa ohjelmassa kaavaillaan, että kunnankirjastoista tulee kansalaisten tietohuollon keskuksia. Perustuslaissa taattu tiedonsaantioikeus tulee tätä kautta täytetyksi. Alkeellisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että syrjäytyneet ja vähävaraiset voivat käydä nettipankkiasiansa kirjaston nettiyhteyksillä hoitamassa, mutta laajempiakin tavoitteita pyritään täyttämään aina kiireisten työelämässä olevien tiedontarpeiden nopeasta täyttämisestä.
Suuri muutos vuosikymmenien takaiseen kirjastolaitokseen on kirjastopalveluiden markkinointi ja aktiivinen, hakeutuva kirjastotyö. Sellaista on esimerkiksi kirjavinkkaus, joka on yhä laajempia mittasuhteita saamassa. Näinä päivinä tutut sarjakuvakirjavinkkarit ovat kiertäneet Pohjois-Pohjanmaan kirjastoissa.
Pääosinhan vinkkarityö on erilaisten olemassaolevien vaihtoehtojen esittelyä ja taustoittamista, mutta yhtälailla kirjastojen sisältöjen markkinointia ja kustantamoiden tuotteiden arvottamista.
"Kirjasto-osaaminen tulee tehdä näkyväksi", kirjoitetaan kirjastopolitiikassa. Kirjastonhoitajan syvin osaaminen ei ole kirjojen hyllyttämisessä, vaan niiden sisällön arvioimisessa. Jatkuvasti tehdään hankinta-, esittely- ja vinkkauspäätöksiä, joiden kautta kirjasto tekee itseään tykö, mutta samalla myös kirjailijoita ja heidän tekstejään.
Kirjastonhoitajat osaavat "laadukkaan tiedon löytämisen tietotulvasta". Tieto-käsite on kirjastomaailmassa laaja, se käsittää "tietoaineksen" lisäksi myös kaiken kaunokirjallisen ja säveltaiteen avaran kentän.
Kirjastopolitiikan korukauseissa muotoillaan myös: "Palvelut perustuvat informaation jalostamiseen, soveltamiseen, yhdistelyyn ja hyödyntämiseen lisäarvon tuottamiseksi asiakkaille."
Tämä viimeksi mainittu herätti otsikon ajatuksen. Kirjastojen hankinnoista vastaavat eivät (enää) selaile vain kustantajien luetteloita. He käyvät läpi laajasti myös muita tapoja hankkia. Esimerkiksi vaikkapa tarvepainatuksessa (Kirja kerrallaan, bod, lulu.com) olevia tuotteita, ja vieläpä hankkivat kokoelmiinsa aineistoja sitäkin kautta.
Kirjailijoiden kannalta ansaintalogiikka on tässä maailmassa järjestetty hyvin. Suomessakin viimein aletaan maksamaan lainatun aineiston tekijöille korvausta, eli aina kun joku lainaa teoksen, niin sen kirjoittaja saa siitä osansa. Vaikka lainaaja ei maksa nautinnostaan yhtään mitään.
Vuonna 2015 suositun kirjailijan ei tarvitse olla suuren kustantamon kirjailija saadakseen luovasta työstään palkkansa.
Luovan tekijän kannalta kustantamon paras tarjoama palvelu on kustannustoimitus ja hyvä kustannustoimittaja. Kustantajat sahaavat pahasti omaa oksaansa, jos he alkavat heikentää tätä ainoaa palvelua, jota kirjailija ei (vielä) muualta saa.
Kirjastojen kautta kirjojen elinkaarikin pitenisi. Kirjavinkkari mainostaa viisi, kymmenen tai jopa vielä vanhempaa kirjaa potentiaalisille lukijoille. "Kehittyvä informaatioteknologia ja laadukas metadata mahdollistavat kokoelmien avaamisen, kokoelmista kertomisen sekä sisältöjen esittämisen innostavalla tavalla."
Lisäksi hahmotellaan kunnankirjastojen erikoistumista. Aikaisemminkin kirjastot ovat erikoistuneet omien paikallisten erikoisuuksiensa mukaan, mutta Internet mahdollistaisi sen, että erikoistuminen olisi koko maan hyväksi.
Ajateltakoon vaikka, että jossakin Uukuniemellä olisi traumatisoivaan avantgardeen perehtynyt kirjastonhoitaja. Hän virkavastuulla lukisi uutta runoutta ja hänen hankintapäätöksensä olisivat nuorien tekijöiden tulevaisuuden kannalta ratkaisevampia kuin joidenkin helsinkiläisten Honkien tai Mäntyjen.
Ja kaikenkukkuraksi tämä kaikki tuodaan nettiin. Helsinkiläinenkin voisi seurata Uukuniemellä tehtyjä arvioita ja olla saamaa mieltä tai ei niiden kanssa.
Fyysinen kirja ei kuolisi mihinkään, ja joka kerta kun lainaaja imuroi kirjan kirjaston sivuilta elukijaansa, niin kirjailija saa siitäkin korvauksen. Voiko kaupallinen kustantaja luvata samaa?
* Kirjastopolitiikka 2015 (pdf)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti