Vuoden 2010 heinäkuu on Yle Radio1:ssä karjalainen. Yle jatkaa aikaisemmilta kesiltä tuttua tapaa ottaa jokin osa suomalaisuutta erityistarkasteluun. Osaltaan tällainen teemoittaminen helpottaa toimittajien uutispulaisen kesäajan ylipääsemisessä, monet vakio-ohjelmat heinäkuun ajan ammentavat aiheensa valitusta aiheesta. Esimerkiksi Kiveen hakatut -ohjelmassa oltiin eilen Viipurissa olympiapainijoiden muiston äärellä.
Karjalaisuus on evakkojen levittäytymisen jälkeen ympäri maata vaikuttava ilmiö. Karjalaisia juuria on minullakin, isovanhemmista yksi toi elämääni kulttuuriperintöä idästä.
Karjalaisuus on hyvin dokumentoitua ja muisteltua. Yllättäen havaitsin, että isoukin kirjoitus rajan takaisesta kotipaikasta on netissäkin: Jaakkima kylä kylältä. Kirjoitus on alkujaan Karjala-lehdessä julkaistu vuonna 1970. Kotikylästään Miklistä hän kirjoittaa näin:
Lähes neljänneksen pitäjänpinta‑alasta käsitti suurin kylä Mikli. Isojaossa oli kylän alueesta muodostettu 50 maakirjataloa. Kantatiloista halkomisten jälkeen nousi kylän talojen luku lähes kahteen sataan. Näistä suurimmat olivat ostojen ansiosta Kolkan, perillisten, Jugan ja Halosen tilat. Mikli oli maataloustuotteisiin nähden omavarainen. Kalastuksella oli elinkeinona huomattava merkitys. Väestöstä oli huomattava kr. katolisia, joilla oli kylän keskellä oma kirkko ja hautausmaa. Eriuskoisuudesta huolimatta vallitsi väestön keskuudessa kunnioitukseen pohjautuva yhteisymmärrys, minkä vuoksi kylässä pidetyt hartaustilaisuudet muodostuivatkin yhteisiksi. Suuresta koosta johtuen kylä jakaantui moniin pikkutaajamiin kuten Kiukkosenniemi, Sopennurkka, Parikan ja Kuismasen ryhmät. Kansakoulu oli pitäjän suurimpia ja vanhimpia. Miklissä toimivat taloudelliset yhtymät Osuuskauppa, Osuuskassa, postitoimisto, puhelinkeskus, Kolkan perillisten mylly, kotitarvesaha ja sähkölaitos, Kiukkosen niemellä Matti Kiukkosen tillitehdas, yhdistyksiä Kisan, sk:n ja lottien alaosastot, marttayhdistys, kirjasto-ompeluseura sekä Miklin piirikirjasto. Pitkän päivätyön kunnallisella ja osuustoiminnallisella saralla ovat mikiläisistä tehneet ennen kaikkea mv. Emil Tarkkonen lähes puolen vuosisadan aikana. Siitä voisi kirjoittaa vaikkapa kirjan. Vanhemman polven kunnallismiehiä olivat mm. Matti Tapanainen Kiukkosen niemeltä ja Jaakko Ahokas Sopennurkalta. 1930‑luvulla tuli kuvaan monella tavalla mv. Väinö Vanhanen monitahoisena kunnallis‑ ja osuustoimintamiehenä, verolautakunnan jäsenenä ja kirkollismiehenä. Opettaja Kaarlo Karivaara oli paljon myöskin käytetty voima tilintarkastajana ja osuustoimintamiehenä.
Isomummin elämää ja elämänpiiriä on kuvattu Salme Aejmelaeuksen teoksissa.
Ensimmäinen tietoinen kohtaaminen karjalaisuuden kanssa ei ollut miellyttävä. Mummon mukana olin Helsingissä Karjala-talolla. Serkun kanssa leikimme pihalla mummon toimittaessa asioitaan sisällä. Joku rouva tuli meiltä tivaamaan, että olemmeko karjalaisia.
Erehdyin vastaamaan, että savolaisia ollaan, jolloin seurasi häätö.
"Ei tänne saa tulla jos ei ole karjalainen", täti totesi topakasti ja alkoi ohjata meitä pois. Onneksi mummo ehti hätiin todistamaan karjalaisuutta.
Kansallisarkistokin on ollut hiljan karjalaisuuden asialla. Heikki Wariksen tutkimusaineisto Siirtoväen sosiaalisesta sopeutumisesta on digitoitu. Merkintäkorteilta voi muun muassa tutustua syihin joiden takia piirakoiden tekeminen on uusilla kotipaikoilla unohtunut: "ei ole sopivaa uunia", "eukko ei ole karjalainen".
* Karjalainen heinäkuu. Yle
2 kommenttia:
Myös minun äitini juuret löytyvät Karjalan Soanlahdelta Lehtomäen kylästä. En ole koskaan saanut käydä äitini kotikunnailla. En kuullut paljoa asioita, koska niistä on vaiettu, niin kodissani, kuin koulussa 1950-1960 luvuilla.
Olisi todella hienoa, elämänsä aikana nähdä ja kokea, jotain sellaista, joka on kulkenut mukana ja jota kaipaa, mutta se ei ole ollut mahdollista kokea.
Äitini oli nuoiri tyttö, kun se joutui lehmien kanssa kulkemaan pitkin teitä pakoon sotaa. Yöpaikoissa ihmiset olivat joskus hyvin ilkeitä, he eivät olleet tervetulleita.
Koti ja muistot omasta suvusta olivat äidille arka asia ja ovat yhä. Hän on jo 86v, mutta muutosta hänelle on tullut ylivoimainen este elämässä, niin suuri oli muutto pois kotoa, tuyntemattomaan.
Hänen sukunsa kuuluu Koirivaaran Kontroihin, muuta en juuri ole saanut tietää.
Oma elämänikin on ollut vailla jotain, vailla juuria ja tietoa totuudesta.
Tätä ketjua on lisännyt 1990 luvun kokemani vääryydet, joiden tuska ja vääryys ovat olleet vähintään yhtä suuret, mutta asiakirjat on julistettu salaisiksi.
Näin taakkani on tuplaantunut, eikä auttajia näy. Vain ahneus ja vääryys rehoittaa ja kasvaa täällää kotoisessa suomessakin ja sillä on merkitystä, ei rehellisyydellä, eikä oikeudenmukaisuuteen pyrkimisellä.
Pelottaa tulevaisuus.
Vaikeneminen on hankala asia jälkipolville, mutta takavuosina sellainen oli vanhemmille suositeltu tapa. Ajateltiin niin ihmistaimen pääsevän paremmin eteenpäin.
Mutta onneksi ajatus on todettu vääräksi ja nykyisin suositellaan aivan toisin toimittavaksi.
Lähetä kommentti