I Lyriikka
8. Nykyrunoudesta
Suomalainen lyriikka on 2000-luvulla kokenut merkittävän muutoksen. Uudet nuoret runoilijat ovat melkein järjestään luopuneet metriikan mukaisten runomittojen käytöstä ja viljelleet loppusoinnutonta vapaata mittaa. Sanajärjestys on pyritty saamaan lähelle puhekieltä ja samalla on luovuttu sanalyhennyksistä ja loppuheitoista. Esim. Tytti Heikkisen 2009 ilmestynyt runoelma "Varjot astronauteista" voitaisiin melkein sellaisenaan siirtää tavallisen proosan muotoon. "Uuden runon" vapaa mitta eroaa oleellisesti runoudessamme aikaisemmin esiintyneestä vapaasta mitasta. Vaikka runot eivät noudatakaan mitään rytmikaavaa, on "uuden runon" tuotteissa kuitenkin yleensä oma rytminsä, joka kasvaa vapaasti vaihdellen runon sisällyksestä käsin. Runot eivät ole samassa mielessä musikaalisia kuin aikaisemmin, esim. sointuisuus ei ole niissä oleellinen tekijä ja säkeenmurrosta käytetään runsaasti, monesti vain "hakkaavan" poljennollisuuden särkemiseksi. Mutta rakenteeltaan runot kyllä saattavat lähetä musiikkia, ja juuri struktuuri onkin niiden selväpiirteisin perusominaisuus. Tässä rakenteellisessa puolessa näkyy runojen älyperäisyys: jokaiselle sanalle on pyritty saamaan tarkoin laskettu, tehoisa paikkansa. Runot eivät yleensä vetoa lukijan kuuloon, vaan pyrkivät pikemminkin antamaan väkevän näkövaikutelman. Tämä tähdentyy senkin kautta, että kuva on nykyrunoudessa kenties kaikkein merkittävin tekijä. Kuvalla sinänsä ei ole enää samanlaatuista symbolimerkitystä kuin aikaisemmassa lyriikassa. Modernin lyriikan kuvilla on ikäänkuin kaksikerroksinen tehtävänsä. Toinen on välitön, eräänlainen "etualan" tehtävä, kuva sinänsä synnyttää runollisen vaikutelman, ja runo "putoaisi siiviltään", jos kuvalle yritettäisiin antaa täsmällinen käsitemerkitys. Mutta kuvien kautta, esittämällä niitä usein suoranaisena "kuvaketjuna" runoilija saa aikaan yleisvaikutelman, joka johtaa lukijan runon varsinaiseen lyyriseen tapahtumaan. Samalla kun runojen rakenne pyritään muuten saamaan miltei matemaattisen täsmälliseksi ja tiukaksi, juuri kuvat väljentävät ja avartavat sitä sekä rinnakkaisuudellaan että monimielisyydellään. Kuvien monimielisyys, ambiguiteettisuus, onkin nykyrunoudelle tyypillistä: kuva ja sen mukana koko ilmaisu voidaan käsittää yhtaikaa kahdella tai useammalla tavalla. Syystä on sanottu, etä nykyisin runo tapahtuu kuvina. Kun näin on laita, ovat vertaukset varsin harvinaisia, useimmilta runoilijoilta on "kuin"-sana joutanut tarpeettomana pois. Monesti runo ei yksityiskohdiltaan olekaan tulkittavissa, mutta silti se juuri kuviensa salamielisyyden ansiosta synnyttää erittäin lyyrisen kokonaisvaikutelman. Näytteeksi sen laatuisesta uudesta lyriikastamme otettakoon Satu Kaikkosen runo "Die Niemands Land":
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti