[Tänään 1874 syntyi Kustavissa Volter Kilpi (k. 1939). Sen kunniaksi blogissa tänään Kilven novelli Valvojasta vuodelta 1900.]
Beelzebubin uni.
Kirjoittanut
Volter Kilpi.
Ja avaruudet lepäilivät ijäisyyksien sylissä ja ajat keinuilivat aikojen taa ja äärettömyydet hymistelivät syvää ja heleää rauhaansa.
Silloin Beelzebub unta näki. Sillä hän oli viskattu alas ja avaruuksien lävitse oli hän putkahtanut niinkuin vihlaiseva kirous, ja syvyyksien nieluun hän oli syöksynyt, sinne missä hän aina tunsi ales ja ales syöksyvänsä, ja alemma ja alemma, ja missä hän sentään tunsi, niinkuin kaikki liikahtamatta olisi hänen päällänsä seisonut.
Silloin hän otti unen päällensä ja näki unta. Ja hän oli yhä vielä syöksyvinänsä, mutta vielä hän seisoi liikahtamattomana keskellä sinisiä taivaita. Silloin hän tunsi pistelyn rinnassaan, ja kun hän katsoi, niin puikahti hänen rinnastaan tulikiven sakene. Se tulikiven sakene oli sininen ja kelmeä, ja kun sitä katsoi, niin se oli niinkuin hento piiru, ja kun siihen otti sormellaan, niin se sähähti ja kirpelöitsi. Se säkene kirposi keskeltä hänen rinnastaan, ja niitä kirposi useampia, ja niitä tuli ja tuli. Viimein oli kaikki niinkuin suuri tulimeri, eikä näkynyt muuta kuin kypenöitseviä valkeita, jotka risteilivät. Kun Beelzebub sitä katseli, niin täytti ilo hänen mielensä, sillä hän näki niinkuin hänen oman mielensä kyhähtely hänen silmäinsä edessä leiskunut olisi. Ja kun hän sitä kauemmin katseli, niin kumpusi se ilo suurempana hänen mieleensä. Yht’äkkiä ei hän voinut estää silmiänsä hetkeksi välähtämästä, sillä hän näki unta, että hän oli niinkuin Jumala. Ja heittäen katseen, joka paloi, puhui hän itselleen näin ja hourasi itsensä: Katso, Jumala on levännyt ijäisyyksien päällä, ja hänen henkensä hymisee avaruuksien lävitse, niinkuin syvien urkujen soitto, joka äärettömyyksien pohjasta nousee. Ja Jumala täyttää kaiken, eikä mitään alkua ole, sillä kaikki oleminen on Jumalan heleä rauha, ja mitä on, se on Jumalan suuresta olemisen ilosta virittynyt. Mutta nyt ilon aallot suurina minun mielessäni käyvät, miksen minäkin siis iloani eläväksi loisi. — Niin puhui Beelzebub unessaan, ja hänen ohimoiltaankin leimahtelivat liekit.
Kun Beelzebub oli nostanut päätänsä vielä kerran, ja antanut silmiensä kylpeä tulien läikkyvässä meressä, hän taas jatkoi, ja nyt hänen äänensä oli rajaton käsky.
Siis uneni, nyt minä teitä käsken, totelkaa! Te valkeat, jotka sähisette, lähelläni, ympärilläni, kaukana, niin kauas kuin silmä kantaa ja kauempana vielä, minä olen käteni nostanut, nyt kuulkaa! Ruvetkaa kiertämään, kiertäkää, kiertäkää, kehässä kiertäkää, kehässä, ettei teidän tiellenne loppua tulisi! Noin yhtäänne päin, ja toiset toisaanne päin, ja suuret kehät ja pienet kehät, ja kaikki ympäri ja ympäri, ja vastaan ja vastaan. Noin, nyt syttyy soitto jo! Kas, sillä vuolu käy tulen leiskunnan ylitse, ja valkeat yhtyvät virtoihin ja suuret kehät käymään rupeavat, ja pienet kehät, ja kaikki niin kauas kuin silmä näkee, liikkumaan käy. Mutta eivät ne yhtä liikettä ole, eikä sopujen äänetöntä soittoa, sillä minä tahdon, että repii. Sillä minä rakastan soittoa ja poljentaa, jonka sylissä kaikki keinuu, niinkuin notkuva tanssi, mutta minä rakastan semmoista poljentaa, jossa kaikki sekaisin käy. Kas, sillä minun silmissäni on kuuma lento, ja silmät huimatuiksi tulevat, kun kaikki rinnan ja rinnan käy ja vastaan ja vastaan.
Ja vielä jatkoi Beelzebub:
Ja kuulkaa taas, minun palavat tanssijaini laumat, vielä minä luomiseni äänen nostan. Te polttavat ja kiitävät, te säihkyvät ja lentävät, nyt minulla on uusi sana, se kuulkaa! Ottakaa päällenne muodot ja valkeanne kätkekää, niin että sen tuike muotojen pehmeän vaipan alle kätketyksi jää ja siellä palaa. Siis lennot ja kiitävät kierrot, jähmettykää! Maaksi seisahtukaa, ja ottakaa päällenne vuorien muoto ja meren vallien ainainen käynti, ja puiksi puhjetkaa ja ruohoiksi, ja tuulina humiskaa! Jähmettykää! Mutta jääköön allenne lennon pakotus, ja poltteenne ajava palo! Mutta vielä: kuulkaa! Nyt minä luomiseni mestariksi rupean, ja mieleni suuren teon teen. Siis! Valkeat ja palavat liekit! Ottakaa yhteen ja kiertykää kiinni ja keräksi käykää, ja siinä olkoon uumotus ja pakotus, ja huikea revintä, ja siinä kaikki polton henget vangittuina olkoot, ja yhtäälle olkoon siinä pistely ja toisaanne pistely, mutta rautaisena levätköön sen päällä jäykkä pidätys! Hiljaisuus nyt. Hän syntyköön!
Ihminen, ole tervehditty! Miksi vavahdat, kun elämän virvonta sinun lävitsesi repäisi? Haa — nyt sinulla on elämän lahja! Joko kirkastuu maailma silmääsi, näetkö, kuinka se palaa? Haa — ota rinnastasi kiinni vaan ja toisten joukkoon! Siellä on paloa ennenkin jo. Mene! hei! ... pitkät hiukset valkeassa takapuolelle jääneinä, käsien suonenveto edessä, noin, ja silmät auki revittyinä ja posket onttoina! Mene ja elä! ... ja eläkää! ... palavat loputtomat ihmisparvet!
Kun Beelzebub tämän saa kirkaistuksi, luhistuu hän silmänräpäykseksi kokoon. Mutta sitte hän taas kiskaisee itsensä ylös ja saa äänensä esille. Näin hänen sanansa nyt kuuluvat.
Ja elämä käyköön, kun se syntynyt on! Sillä nyt on juhlienpäivä tullut, ja nyt on koittanut luomisen seitsemäs päivä ja elämän noitasabatti on alkanut. Hei, loiskukoon ja loimukoon, sillä nyt vietetään tuskien suuria häitä, ja itse minä soittaja olen elämän päivänä. Ja nyt minä olen luomiseni työn loppuun vienyt, ja nyt minä katson, mitä minä tehnyt olen.
Hei, elämän suuri ja palava kuva! Vihurina, vihurina kierrät. Ja kierrä! Kas, tämä kuva on, ja minä lyön käsiäni ilosta yhteen. Noin! Ympäri, ympäri, ylös ja alas! Nyt tämä olka tännepäin, nyt tuo olka, suistukaa, suinpäin, alas syvyyteen, pää edellä, jalat edellä, toiset ylös temmaisten repien. Hei, toistanne jaloista kiinniottakaa, ja itsenne yläpuolelle kiskaiskaa, noin! rutistakaa ja vetäkää alas ja polkekaa, ja ympäri, ympäri polttavat kierrot. Hei, sinä siinä! Kaksin käsin vaan, sinä minun mieheni olet! kas noin, nyt se keikahti jo, ja sinä seisot tukevasti hänen kummallakin olkapäällään. Oikein, oikein! Sinä tavoittelet kädelläsi jo uutta taas, sen hiuksiin tartut, aiot nakata sen selälleen, ja hänen rinnalleen nousta ja ylemmä kiivetä. Sinusta minä pidän! Mitä nyt? Ottiko joku sinua uumilta, kas sinne alas viskasi, että selkäsi natkahti, ja nyt ponnistaa kantapäällään sinun kasvojasi vastaan, niin että nenäsi lysmistyy ja pääsi taaksepäin taipuu ja kaulasi suonet paisuvat, kun et tahdo hengitetyksi saada. Ha—ha, sinä olet oikeaa lajia, tuskin sait päätäsi puoleen taivutetuksi, ja hengityksesi käymään taas, niin jo olet survaissut nyrkkisi keskelle tuon vietävän rintaa, joka altapäin päällesi tunkee: sinne se meni, sinä kunnon poika. Mutta nyt on jo toinen päälläsi ja sinua kurkusta puristaa ja polvillaan tempaisee sinua rintaasi vastaan. Oikein, oikein, nyt karasit hampaillasi sen jalkaan, en olisi itse osannut sitä sen rivakammin tehdä. Hei, ponnista vaan, taidat vielä ylöskin itsesi kiskaista, vaikka yksi riivattu kaksin käsin sinun vasenta jalkaasi nytkiikin, ja toinen sinun uumasi ympärille on käsivartensa kieraissut, ja sinua alespäin vetää, niin että sinun ruumiisi taipuilee, kas noin, joko hellitit sen kantapäästä päälläsi: nyt olet sinne alas nakattu ja virut siellä, ha—ha, ei sinusta mihinkään ollutkaan ... Hei vaan, hei vaan! tallaten, huohottaen, kuumat täplät jokaisella poskella, siniset liekit ohimoilla kypenöiden, hei vaan, ympäri, yliympäri, ylös ja alas, ja sekaisin kaikki ja elämän vihuri käyköön! Vääntyvät jäsenet ja revityt hiukset ja natkahtelevat ruumiit, hei, yhtenä pyörteenä kaikki! Nyt tanssitaan elämää, ja Beelzebub soittelee.
Ja taas Beelzebub kiihtymisestään lannistuu, ja kun hän viimein rupeaa puhumaan taas, niin on hänen äänensä ajoittain vaipunut ja langennuksissa, eikä hänessä ole muuta merkillistä, kuin että hänen silmiinsä tuokioittain loimahtaa hohtava kiilto, niinkuin sammuvaan hiileen. Mutta vielä hänessä hetkeksi lehahtaa hänen hourauksensa voima, vaikka se kohta laimentuu.
Seis vielä! Sillä vieläkin minä tahdon luomisen sanan sanoa. Kaikki olkoon jähmetys! Sillä kaikki olkoon niinkuin se olisi kuuma käynti ja kiihkeä ympärilento, ja kädet olkoot kohoitetut, ja hiukset takapuolelle jääneet, ja kaikki jäsenet olkoot ponnistuksessa, niin että kun silmä siihen lankee, niin se silmien edessä on niinkuin huimaava käynti ja taistelun kamppailus, mutta sitte se olkoonkin jähmettynyt, niin että kun sitä katsoo, niin kaikki seisoo paikassansa. — Ja vielä! Huudolta kadotkoon ääni! Niin että kun kaikki huutaa ponnistavat, ja henkensä takaa ilmaa vetävät, että he äänensä kuulumaan saisivat, niin ei siitä mitään kuulukkaan. Ja vaikka kaikki siis silmien edessä on taivaaseen asti pauhaava räikynä ja kirkuna, niin olkoon se kaikki syvä vaikeneminen, niin että kun minä nauran, ja ilostani kiljahtelen, niin se kuuluu kuin kirkaisu tyhjässä kaupungissa, jossa rutto käynyt on, ja kaikki huoneet kylmillä ovat. Siis olkoon kaikki se suuri huone minun silmieni edessä jähmetyksissä! Sillä minä tahdon teoistani iloitaja kammotuksen nähdä.
Ja tämä on minun ajatukseni ja tahtoni, kun minä tämän käsken, että elämä olisi vielä syvempi kammotus, kuin se onkaan. Sentähden olen minä asettanut ihmiset niin, että vaikka he kaikki ovat toistensa rinnan, ja ovat ahdingossa toistensa tähden, niin he eivät sentään toisistaan mitään tiedä, vaan jokainen ainoastaan oman itsensä tietää, ja oman hätänsä pakoituksessa hykertelee. Ja tässäkin olen minä syvällä viisaudella tehnyt. Sillä minä olen istuttanut jokaiseen sen halun, että hän tahtoisi tuskansa sanoiksi sulattaa, että hän sillä itsensä toisille avaisi, ja siitä tuskainsa lievityksen löytäisi. Mutta sitte minä olenkin lukinnut hänet itseensä, niin ettei hän sitä voikkaan tehdä. Sillä minä olen asettanut niin, että jokainen oman ylenpalttisen kärsimyksensä alla sokaistu ja kuuro on, niin ettei hän muuta nähdä ja kuulla voi, kuin oman polttonsa eikä toisten kärsimystä nähdä, ja säälillä itseänsä ja toisia lievittää saata; ja että kun kaikki valittavat ja lievitystä hakevat, niin ei ole yhtäkään, joka sitä valitusta kuulemaan kerkiäisi, ja että kun he toisilleen puhua koettavat, niin eivät he keskenään puhukkaan ja toistensa sydämen hätää kuulustele, ja sille lievittävää kättä pane, vaan kumpikin koko ajan oman hätänsä kanssa selittämätöntä puhetta pitää. Ja vielä enemmän olen minä tehnyt. Sillä minä olen pannut heidän suuhunsa vieraan äänen, joka ei mitään ole muuta kuin paljaita sanoja, ja kun he sitte puhuvat ja oman äänensä kuulevat, niin he itsekin peljästyvät sitä, sillä ei se heidän sydämensä ääni olekkaan, joka siinä soi, vaan he kuulevat vieraan ja tyhjän äänen, joka ilmassa kajaa. Kun he siis sydäntänsä kuormasta vapahtaa tahtovat, niin eivät he sentään valitustaan rinnastaan saa, vaan heidän valituksensa lankee takaisin heidän itsensä päälle, ikäänkuin ilma heidän ympärillään olisi kuollut, ja kaiuttomina heidän sanansa takaisin tupsahuttaisi. Ja niin minä saan sen toimeen, että he muun kärsimyksensä lisäksi vielä kärsivät siitä, että he joka hetki luulevat sanoistansa lievityksen löytävänsä, ja sitä toivovat, mutta sitte pettyvät, niin että he joka hetki uudestaan minun edessäni tuskansa alle nyykistyvät. Sillä minä olen asettanut niin, että ihminen on itsensä salpa.
Sitte on minulla vielä yksi teko, jonka minä tehnyt olen, ja josta minä iloitsen, kun minä ihmisten elämää katselen. Sillä minä olen heihin luuloja istuttanut, ja minä olen heidän olonsa niinkuin verkkoihin käärinyt. Mutta tämänkin minä olen varsin viisaasti asettanut, ja asettanut niin, että mitä he ovat, sen he ovat kärsimyksen kautta ja kärsimyksessä, ja että he itse ovat itsensä tuska ja olemisensa haava. Sillä mitä enemmän he elävät, sitä enemmän he kärsivät, ja mitä syvemmin he elämänsä tuntevat, sitä syvemmin he tuskansa tuntevat. Ja heidän olonsa on niinkuin lentävän tähden: mitä nopeammin se kiitää, sitä hehkuvammin se palamaan syttyy.
Nämä ovat ne luulot, jotka heidän elämänsä tekevät. Sillä he luulevat itsensä vapaiksi, ja luulevat, että he itse elämänsä määräävät, eivätkä tiedä, että he itse ovat oma elämänsä. Sillä mitä he ovat, sen he elävät, eikä heidän elämänsä muuta ole, kuin heidän oman olemisensa tuntemista. Ja heidän olemisensa on, ja se määrää heidät aina. Mutta he luulevat itsensä vapaiksi, ja luulevat kirkkaalla tahdolla elämänsä valitsevansa ja vallitsevansa, ja luulevat että heidän olemisellansa joku tarkoitus on heidän itsensä ulkopuolella. Ja sitte he suunnittelevat, ja pyrkivät ... ja katuvat ...! Mutta minä tahdon nauruun ratketa, kun minä heidät semmoisina näen, sillä ennemmin ilmaan heitetty kivi oman tiensä määrää, kuin ihminen elämänsä, eivätkä he tiedä, että heidän jotkainen tekonsa on heidän itsensä aukikehittämistä, ja etteivät he ikinä itsestään ulos ja itsensä yläpuolelle pääse, sillä joka teossaan he itsinänsä pysyvät; ja kun he muuta luulevat, niin se on turha ilman tavoitus, ja he itse lyövät pilkalla itsiään vasten silmiä, sillä se juuri on heidän elämänsä pilkka ja harhakuva, etteivät he näe, että he aina ja kaikessa ovat itseensä sidottuja, ja että he aina oman itsensä kanssa piilosilla juoksevat.
Mutta sitte minä olen vielä toisia harhakuvia heidän silmäinsä eteen asettanut, niin että he aina viekoituksen alla ovat. Sillä kun he itsensä ovat kadottaneet, niin etteivät he tiedä, mitä he ovat, ja missä he ovat, niin on kaikki heidän silmistään sumussa, ja siihen minä olen heidät kietonut, etteivät he tiedä, missä he pettävää kangastusta takaa ajavat, ja missä vilvoittava totuus lepää. Ja kun minä heitä katselen, ja heidän olemistaan ajattelen, niin nauran minä niin, että minun kimakka nauruni vaikenevien avaruuksien takana rivahtelee. Sillä koko heidän elämänsä on harhaa ja pimeässä hapuilemista. Sillä sen, mikä heille vaivaksi on, heidän sydämensä poltteen, joka heitä aina ja aina ajaa, ja joka aina heitä on ajava, sillä se on minun rinnastani lähtenyt, ja joka on heidän olemisensa ja heidän kirouksensa, ja josta vapahdettuina he olemasta lakkaisivat, ja ijäisyyksien sointuun sammuisivat, sen olen minä heidän silmistään rakkauden ja kunnian ja onnen harhahaamujen alle kätkenyt, niin että he sen sydämensä lievityksenä pitävät, ja sen perään ajatustensa aina lentää antavat. Sillä kun he juuri vaivojensa suurimman hädän alla ovat, luulevat he rakastavansa, ja kun polttava tuike heidän sydämensä lävitse käy, ja he ovat niin, että he paljasta nääntymystä ovat, niin silloin he kunnian houretta näkevät, ja kun he niin ovat, että heidän ympärillään paljas musta pimeys on, ja kun he kauimmas levostansa suistuneet ovat, niin silloin he onnen sinisen taivaan päällänsä näkevät, ja aina he hourivat. Sillä koko heidän olonsa on aina sula hulluus ja pettymyksen houre ja minun suuri iloni.
Mutta vielä olen minä heidän sydämiinsä yhden houreen laskenut, ja se houre on kaikkein suurin houre. Sillä he pelkäävät kuolemata ikäänkuin se heille hengen hätä olisi. Sillä minä olen kätkenyt sen heidän silmistänsä, että elämä heidän suurin hätänsä on, ja että he niinkauan valkeassa ovat, kuin he elämässä ovat. Eivätkä he nyt näe, että he kuolemassa minusta vapahtuvat, ja että kuolemassa minun rintani kipuna heissä sammuu, ja että he kuolemassa vaipuvat unhoituksen ijäisesti hymisevään soittoon, ja että levon viivoitus sinä hetkenä heidän päälleen leyhyy. Tämä on suurin houre, jonka minä heihin istuttanut olen, sillä nyt he pelkäävät sitä, jota heidän rakastaman pitäisi, ja jonka syleilyä heidän himoitseman pitäisi, ja jonka tulo olisi suloinen hunaja heille. Niin minä heidät olen riivannut, ja kaiken heidän silmissään ylös alaisin kääntänyt. Ja minä iloitsen siitä suuresti', sillä minulla on ilo tekojani katsella, ja ne ovat kaikki hyvät.
— — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —
Mutta minä nousen taas, ja vielä minä tahdon luomiseni ylitse silmäillä. Te valkeain kehät, käykää yhä ja ylös ja alas, ja yliympäri ja ympäri yhä, ja sekaisin kaikki! Ja siniset säkenet, leiskukaa, ja uudet säkenet, syttykää! Oh, sillä olemisen loimo levitköön, ja siniset pistävät kipunat avaruuksien ylitse käykööt! Siis sähähdelkää ja kirpelöikää, ja uusia maailmoja sytyttäkää; sillä niin nopeasti kuin ajatus lentää, ja niin kauas kuin sen kanto on, maailmat syttykööt, ja luomisen silmänräpäys avaruuksien lävitse reväisköön, niinkuin kirkuva kirous. Sillä minä tahdon unhoittaa, että takana ja ympärillä ja yllä ja alla on vielä keinuvien äärettömyyksien syli, joka ijäisessä levossa soittelee, ja minä tahdon unhoittaa, että se on niin ääretön, että vaikka minä ajatukseni voimakkaimpaan lentoon laskisin, ja ajatuksellani ijäisyyttä leikata koettaisin, niin vaikka se kauimmas lentäisi, niin hervottomana se sentään takaisin vajoisi sieltä ja omaan itseensä vaipuisi, ikäänkuin ei se missään käynyt olisi. Oh, minä tahdon unhoittaa, että minun ympärilläni on äärettömyys, joka päilyy ja keinuu, joka on niinkuin Jumala, johonka kaikki seisahtuu, ja joka on lepo ja kuolema. Oh, syttykää maailmat, niinkauas kuin ajatus lentää, ja pala! olemisen tuikkiva loimo, sillä minun rintani on palava piste, ja ratketa, ratketa minä tahdon, ja säkenissä käydä; ja maailman ja olemisen palon minä rinnastani sytytän, ja se leiskukoon, leiskukoon, vaikka sen leiskunta sitte olisikin niinkuin tuikkiva kipene keskellä syvää avaruutta, joka oman leponsa ijäisyydessä lepäilee.
Sellaista unta näki Beelzebub, koska hän nukkui ja läpi avaruuksien syvyyksiä vajosi. Ja Beelzebub näkee unta yhä ja maailma seisoo ja tähdet palavat vielä.
Valvoja 1900:4, 265-272.
