Poroferia 2011

[Kuvia Poroferiasta 2008, 2009, 2010, 2011 ja 2013]

Pohjoinen ja etelä kohtasivat jälleen Oulun torin pakkasissa. Aurinko suosi tapahtumaa ja poromakkara lämmitti katsojaa. Nyt neljättä kertaa järjestetty festivaali on hakenut muotonsa ja asettautunut osaksi talviseksi piristykseksi oululaisille.

Sunnuntaina torille kokoontunutta väkeä ilahdutti Vilddas musiikillaan ja Aylin Bayaz tanssillaan.

Vilddasin laulaja Annukka Hirvasvuopio vastaa kysymyksiin. 

Aylin Bayaz

Kulttuurin poliittisia vaikutusmahdollisuuksia

Kari Sallamaa

Eilen illalla Kirkkotorin koulutuskeskuksessa puhuttiin kulttuurin poliittisista vaikutusmahdollisuuksista. Tilaisuus on Paavo J. Heinosen ja Oulun Vasemmistoseuran järjestämä, ja näinä aikoina tilaisuus oli väistämättä vaalikampanjointia. Eduskuntavaaliehdokkaista Heinosen lisäksi paikalla olivat Hanna Sarkkinen ja Kaarina Kailo.

Enemmän tilaisuus kuitenkin muistutti ohjelmallista kulttuuri-iltamaa kuin henkeänostattavaa vaali-innostamista, ehdokkaat olivat paikalla enemmän kuunteluoppilaina kuin kampanjoijina. Useampikin puhuja moitiskeli puoluetta, onneksi ei itsetarkoituksellisesti vaan käsittelemänsä kulttuuriaiheen kautta. Ettei ulkopuolisen tarvinnut kesken lähteä pois kun puheet menevät jäsentenvälisiksi.

Vajaassa kolmessa tunnissa kuultiin alustuksia, musiikkia, runoja ja luentaa. Ensimmäisen keskustelupuheenvuoron kulttuurin ja politiikan suhteista piti Kari Sallamaa. Pidemmässä, alustukseksi tarkoitetussa esitelmässä Sallamaa määritteli lähtökohtia. Kulttuuri ei ole erillinen osa-alue, se on näkökulma yhteiskuntaan.

Tarkemmin Sallamaa määritteli kulttuurin suhdekonstellaatioksi. "Kulttuuri on aina jo poliittista", Sallamaa muotoili tunnettua Terry Eagletonin uudelleen.

Sallamaa harmitteli, että kapitalismi määrittelee keskustelunaiheet ja keskustelujen keston. Jos ei noudata tuota päiväjärjestystä, niin jää auttamatta julkisuuden ulkopuolelle. Talouspuhe jyrää muun allensa. Syvemmällä politiikan kabineteissa luoviva Hanna Sarkkinen vahvisti Sallamaan havaintoa. Vain taloudesta lähtevät perustelut otetaan huomioon.

Tästä huolimatta Sallamaa päätyi ehdottamaan muutamia kulttuurisia avauksia. Rahataloutta olisi nakerrettava. Esimerkkinä hän mainitsi aikapankit, kaikki muukin rahan merkitystä vähentävä olisi tervetullutta. Lisäksi Sallamaa kertoi lukeneensa Tere Vadénin Kaksijalkaisen ympäristövallankumouksen (Rohkeaan reunaan 2010) ja pitäneensä lukemastaan paljon. Suositti tutustumaan teokseen.

Sallamaa esitteli myöskin Asko Lehmuskalliolta oppimansa termin culture jamming. Kyseessähän on yksinkertaisesti taktiikasta, jossa markkinavoimien keinot ja merkitykset otetaan niiden vastaisen taistelun käyttöön. Onhan tätä Suomessakin nähty, esimerkiksi vastamainontana.

Toinen alustaja Hannu Siren tavoitteli samantapaista toivomalla ironian ja parodian käyttömahdollisuuksia, ja surrealismin uutta läpimurtoa. "Runoudesta", lainasi Siren surrealismin tavoitteita, "pitäisi tulla taas maagista toimintaa."

Jarmo Stoor ja Heli Slunga

Maagisen ja mytologisen, "toiseuden dosentti" Kaarina Kailo lyhyessä ehdokkaalle annetussa puheenvuorossa toivoi suomalaisuudelle toisenlaista taustamytologiaa. Sankarmyyttien sijaan yhteiskunnassa voitaisi omaksua shamanistisuus, joka ei tee eroa miehen, naisen tai eläimen välillä. Syvällinen kulttuurinen muutos muuttaisi todella paljon yhteiskuntaa, ja poistaisi kokonaan monia nykyisiä toiseuden ongelmia.

Kulttuuria ei kulttuuri-illassa unohdettu. Ruotomielen J. Aslak Räsänen aloitti tilaisuuden laulullaan, Heidi Huotari pakinoi vitutuksesta, Heli Slunga lausui runojaan, Jarmo Stoor luki romaaniaan, J. Takalo coveroi ja Jouni Kesti polemisoi. Joitakin varmaankin unohdin. Sellaista kollektiivista, luovaa yhteiseloa enemmänkin kuin yhden illan tarpeiksi. Kaamoksen kaatajaiset - ohjelmallinen keskusteluiltama.

Google todistaa: Like on paras kustantamo

Muutama päivä sitten Helsingin Sanomat julkisti tutkimuksensa suomalaisten kustantajien laadusta. 15. tammikuuta toimituksessa oli kerätty tietoja muun muassa wikipediasta, ja päädytty antamaan parhaan titteli Otavalle. WSOY sijoittui toiseksi ja Teos kolmanneksi.

"Tutkimus" on herättänyt ansaittua huomiota blogosfäärissä. Jukka Kemppinen muodosti Helsingin Sanomien tarjoaman raakadatan avulla laadukkaimpien kirjailijoiden luettelon (lähteen mainiten, kuten Hesari kulttuuritoimitus toivoi).

Jarmo Papinniemi teki oman lehtensä aineistosta oman tutkimuksensa. Sen mukaan WSOY on paras kustantamo.

Jo ennen näitä "tutkimuksen" järjestelyjä ja koko ideaa ehtivät ainakin Karri Kokko ja Jukka Laajarinne mietiskellä.

Itse jäin miettimään julkistamisen ajankohtaa. Vaikka Helsingin Sanomat muita medioita vitkaammin välittää tietoa, niin melkein kahden viikon panttaus ihmetyttää.

Aikaisemmin viikolla aloitettiin keskustelua siitä, miksi kirjojen myynti on viime vuonna laskenut niin runsaasti, melkein viisi prosenttia. Joissakin otsikoissa sanottiin "romahti". Odotin, että keskustelu olisi siirtynyt kirjallisuuden ja musiikin myynnin vertailuun, äänitteidenkin myynti otsikoiden mukaan romahti, ja ala selitti sen johtuvan piratismista.

Mutta sitten ilmestyikin käsitelty "tutkimus". Jatkakaamme siis keskustelua sen viitoimmilla linjoilla.

Tein oman tutkimuksen kustantajista. Siihen ei sisälly arvottavia pisteytyksiä tai muitakaan arvottavia elementtejä. Yksinkertaisesti on otettu selville kuinka monta osumaa kukin kustantaja saa Googlen hakukoneella. Kustantajat on selvitetty Suomen Kustannusyhdistyksen jäsenluettelosta.

Näin mitaten Like on Suomen ylivoimaisesti paras kustantamo. Toiseksi sijoittuu Restamark ja kolmanneksi Art House.

1. Like	2 350 000 000
2. Restamark	648 000 000
3. Art House	283 000 000
REP	136 000 000
Bazar	54 500 000
Nemo	31 700 000
Helsinki	31 200 000
Atena	28 800 000
Amino	28 500 000
10. Blue Moon	22 200 000
Minerva	13 900 000
Infor	13 900 000
SLS	13 300 000
Edita	13 000 000
Koala	11 300 000
Karas-Sana	10 300 000
Amk	9 590 000
Finn Lectura	9 510 000
Päivä	9 050 000
20. SKS	7 850 000
Sanoma	6 650 000
Teos	4 590 000
Egmont	4 370 000
Fontana Media	4 080 000
Helmi	3 660 000
Duodecim	3 330 000
Tammi	3 320 000
Ursa	2 380 000
Paasilinna	2 220 000
30. RKS	2 040 000
Kotimaa	1 810 000
Ajatus	1 290 000
Amanita	1 230 000
Aurinko	1 140 000
Kirja kerrallaan	1 050 000
Mäkelä	1 030 000
Gaudeamus	859 000
Laaksonen	832 000
Otava	775 000
40. Söderström	755 000
Avain	746 000
Basam	710 000
Kuva ja Sana	690 000
Uusi Tie	681 000
Btj	551 000
Taloustieto	389 000
WSOY	372 000
Lasten Keskus	341 000
KHT-Media	267 000
50. Koivuniemi	220 000
Readme.fi	206 000
Gummerus	191 000
Affecto	182 000
Fennica Gehrman	179 000
Talentum Media	165 000
Siltala	161 000
F-kustannus	138 000
Apali	132 000
Karisto	125 000
60. Pieni Karhu	116 000
Helsingin Kamari	98 900
Vastapaino	86 400
Kirjalito	76 700
Fioca	73 700
Herättäjä	72 000
Kansanvalistusseura	71 600
Suomen Yrityskirjat	65 400
Terra Cognita	61 300
Ps-kustannus	49 800
70. Moreeni	49 600
Valitut Palat	47 400
Schildts	43 300
Rakennustieto	42 200
Sähköinfo	40 700
ProAgria	36 800
Psykologien Kustannus	36 100
AtlasArt	33 000
Rakennusmedia	31 900
Kirjapaja	31 400
80. Kirja-Aurora	26 500
Opike	25 500
Lääketietokeskus	25 300
Weilin & Göös	25 100
Recallmed	18 100
Suomen Lähetysseura	18 000
Kumiorava	16 700
Alfamer	15 800
Ntamo	14 600
Myllylahti	13 400
90. Mäntykustannus	12 400
Perussanoma	10 600
Aikamedia	8 640
Suomalainen Lakimiesyhdistys	8 540
Maahenki	7 700
Forssan Kirjapaino	7 380
SMS-Tuotanto	7 250
Kirjavälitys	6 300
Perhemediat	5 540
Suomen Pipliaseura	5 490
100. Metsäkustannus	4 680
K-kauppiasliitto	3 300
Lääketieteellinen Oppimateriaalikustantamo	2 280
Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys	2 230
Kirjatoimi	2 020
Verotieto	1 920
Akateeminen kustannusliike	1 060

Avoimuuden ja tarkastettavuuden nimissä tahdon minäkin jakaa käyttämäni raakadatan kaikkien käytettäväksi.

Kaikki suomalaiset kustantajat eivät ole jäseninä kustannusyhdistyksessä. Niidenkin sijoittumisen voi tarkistaa raakadatasta. Esimerkiksi oululainen Asema sijoittuu melko hyvin.

Luetteloon on kuitenkin otettu mukaan ulkopuolinen ntamo, joka on 88. sijalla. Ihan vain epäjohdonmukaisuustekijäksi.

Kontiomäen ratapihalla

Pohjoisen kiskoilla poikittaisliikenne sujui eilen aikataulun mukaan. Kontiomäen ratapihalla matkaaja kiinnitti huomionsa venäläiseen vaunuun.

Koko maa vaikutti junan ikkunasta katsottuna valoisen valkoiselta, mutta kamera näki yleiskuvissa sinistä hetkeä.

Valaistuja hankia

On näilläkin korkeuksilla lunta, vaikka Oulun seutu ja Etelä-Lappi kuuluvatkin Ahvenanmaan jälkeen vähinten lumisiin alueisiin Suomessa.

Nallelle ei uni tule

Tua Musakka
Unikeko
Daada 2010
28 s.


Tua Musakka (s. 1990) on yksi monista nuorista blogaavista sarjakuvantekijöistä. Hänen Teflon-blogiinsa on kertynyt sarjakuvia, piirroksia ja luonnoksia harvakseltaan. Viime vuoden Helsingin sarjakuvapäivillä julkistettu Unikeko perustuu blogissa julkaistuun, joka on saanut laajennetun muodon pienlehdessä.

Sarjakuvan päähahmo on nalle, joka ei saa unta. Nalle poikkeaa metsässä kiven päällä asuvan tietäjäpupun luo ja kertoo huolensa: "uni ei tuu".

Unikeko on lähes kokonaan sanaton. Edellä mainitun puhekuplan lisäksi on vain muutama muu, ja niiden sisältö on onomatopoeettista, tai kerran jopa kuva.

Tietäjäpupun ratkaisu nallen ongelmaan on kaakao. Pannussa keitetään maitoa ja päälle lusikoidaan kaakaojauhetta. "Lurps", sanoo nalle.

Juoma auttaakin saamaan unen päästä kiinni. Suuren puun juurelle nukahtaa, ja lähtee unen ja valveen rajamaiden seikkailuun. Heräten painajaiseen, nukahtaen kuplamaailmoihin.

Kaakao ja pyöreät muodot yhdistävät Unikeon Maurice Sendakin Mikko Maitomieheen (Weilin + Göös 1972). Sendak on ottanut Maitomieheensä ottanut huomattavia vaikutteita Winsor McCayn klassisesta Pikku Nemosta, joka koko ajan unissa seikkailee aina herätäkseen lattialta viimeisessä ruudussa.

Mutta onko uni, horros, kuplissa leijailu oikea ratkaisu? Musakan viimeinen ruutu antaisi ymmärtää että ei.

Nalle kantta lukuun ottamatta seikkailee harmaan eri sävyissä. Kyseessä ei ole kustannuskysymys, koska Musakan blogissakin nalle on samoissa sävyissä. Ratkaisu on sisältöä tukeva. Herättelyä ympärillä tapahtuvaan voi tehdä näinkin.

Turkka Hautala: Salo

- Voi hitsi.

- Voi hitsin hitsi.

- Katoppakö nythän minä vasta hokasin, miksi Turkka Hautalan esikoisromaanista Salo (Gummerus 2009) oli niin vaikea aloittaa kirjoittaminen. Sain kirjan päivällä luettua, joitakin pointseja siitä oli jo mietittynä. Mutta illan viihdeohjelmatarjonta sotki. Nimittäin Pasilan Kyösti Pöystin suunnitelmat omasta esikoisromaanistaan sisälsivät ainakin kolme Hautalan romaanin sisällään pitämää ominaisuutta.

Salon kerronnassa ei ole alkua, keskiosaa tai loppua, se on moniäänistä ja fragmentaarista nyky-yhteiskunnan kuvausta. Kyösti Pöystin itselleen asettamaa tavoitetta kirjoittaa sukupolvensa kokemus yksiin kansiin jää sentään Hautalan tavoitteiden ulkopuolelle.

Gummerus Kustannus perusti Facebookiin oman sivunsa joulukuussa. Ryhmään houkuteltiin liittymään kirjalahjoin, näin posti toi Hautalan Salon luettavakseni. Olisin ryhmään liittynyt ilman lahjuksiakin, mutta silloin tuskin olisin tullut palkittua (Kalevi Jäntin palkinto, Finlandia- ja Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokas) uutta suomalaista proosaa lukeneeksi.

Pääosassa teoksessa on Salon kaupunki (ja sen asukkaat). Yksitoista erilaista kirjoittajaääntä kertoo yhdentoista ihmisen elämäntilanteen, jokainen on omalla tavallaan yksinäinen. Hautala sulavan sujuvasti siirtyy puheenparresta toiseen.

Tarinoiden ihmiset kohtaavat, tavalla tai toisella. Hellästi, vähemmän hellästi tai brutaalisti. Näin kerronta säilyttää yhtenäisen linjan. On mukana varmuuden vuoksi myös kehyskertoja ja -kertomus, paksua varsinais-suomen murretta puhuva hattuleidi. Hänen kertomuksensa on viimeiseksi. Siihen on kirjoitettu myös lopetus romaanille, vaikka ylempänä väitin sellaisen kirjasta puuttuvan.

Hautala kirjoittaa karikatyyrejä. Kun on kyse Salosta, niin tunnetuin stereotypia (Nokian rikas insinööri) hoidetaan ensimmäisenä alta pois. Sen jälkeen tarinat voisivat olla mistä tahansa pääkaupunkiseudun ulkopuolisesta kaupungista.

Salon rakenne tuo Vanhemmasta suomalaisesta kirjallisuudesta mieleen Haanpään Yhdeksän miehen saappaat (Otava 1945) ja Huovisen Lentsun (Otava 1978). Salossa siirtymät eivät kuitenkaan ole yhtä kronologisia kuin mainituissa. Yhteistä on kuitenkin lämminhenkisen huumorin läsnäolo. Hautalan sijoittaessa karikatyyrinsä 2000-luvulle, ihan viime vuosiin, ei ole (enää) niin laajoja mahdollisuuksia rakentaa huumoria pelkästään ammatti-identiteetistä lähtien. Kun kaikilla ei sitä ammattia ole.

Maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana. Hautalan ihmisissä pistää mietityttämään, että kaikki kykenevät analysoimaan ja asettamaan itsensä itse osaksi kaupunkia, yhteiskuntaa. Aina hattuleidiä myöten. "Kyl mää ny senki tiä ettei mää iha tervekkä ol." Hautala ei uskalla jättää asioita lukijalle pääteltäväksi, tuskin kaikki nykyajankaan ihmiset ovat niin itsetiedostavia.

Hautalan Salo on suomalaisia perinteitä kunnioittava ja samalla uudistava. Mutta uudistukset on tehty turhan odotusten mukaisesti, ilman suurempia yllätyksiä. Juuri siksi Kyösti Pöystin esikoisromaanihaaveet turhankin tarkasti Saloon sopivat.

Ehkä minun pitäisi liittyä esikoiskirjakerhoon ja lukea uutta ajankohtaisemmin. Niin välttyisi kiusallisilta rinnastuksilta.

Seitsemän Swedenborgin veljestä

Jo jonkun aikaa sitten eräs kommentoija ihmetteli, miten tietokirjailijaksi itseään tituleeraava kirjoittelija saattaa kaikenlaisia huhuja ja kummia kehitelmiä blogissaan esitellä. Tuolloin puolustin itseäni kertomalla vaikeuksista Daniel Cajanuksen tarinan suomentamisessa ja jälkisanojen kirjoittamisessa. Että miten huhut, väärinkäsitykset, virheelliset teoriat ja entiset totuudet vaikeuttavat menneen populaarijulkisuuden selvittelemistä.

Eilen mainitsemani Mu-manner teetti Corto Maltese -albumin ilmestyttyä vuonna 1992 parin päivän työn ennen kuin siitä jotakin sain selville, enkä tuolloin edes eversti Churchwardin nimeä saanut selville. Nyt on haut helpommat, kiitos internetin varantojen.

Erikoisten ja hämärien teorioiden liikkuessa ajassa ja siirtyessä sukupolvelta toiselle tieto niiden alkuperästä hämärtyy ja useimmin katoaa kokonaan. Eihän kukaan kirjallisuudessa tai populaareissa jutuissa odota olevan lähdeviitteitä. (Eikä tarvitsekaan olla.)

Erityisesti katoavat teorioiden kehittelijöiden ja uudelleenesittäjien nimet. Kadonneista mantereista puhuttaessa mainitaan aina Platon, mutta muita aiheesta kirjoittaneita harvemmin.

Nämä tietämyksen rajamailla ja harmailla vyöhykkeillä kulkevat tiedot tulevat useimmiten tutuiksi aikalaiskirjallisuudesta, eivätkä klassikoista. Tuoreessa Sananjalassa (vuosikirja 52) Tiina Mahlamäki pohtii Emanuel Swedenborgin (1688-1772) ja Aleksis Kiven suhdetta.

Swedenborgin ajattelu oli 1800-luvulla suosittua. Kun Stenvall kävi Turussa 1856, hän osti Frenckellin kirjakaupasta hiljan Tukholmassa julkaistun kirjan Emanuel Swedenborgs andesyner. Suomalaisessa Kivi-tutkimuksessa Mahlamäen mukaan ostos on sivuutettu syyttä suotta, kirjan ajatuksia hiipi Kiven teoksiin.

Seitsemän veljeksen Simeonin kuumatka on Mahlamäen mukaan erityisesti saanut vaikutetta Swedenborgin ajatuksista. Aikaisempi tutkimus on painottanut korkeakirjallisuutta, muun muassa Danten helvetti-kuvauksia. Mahlamäki näkee Swedenborgin vaelluksissa planeetalta toiselle henkien saattelemana enemmän yhtäläisyyksiä Kiven kirjoittaman kanssa.

Swedenborgin taivas (Swedenborgin taivaasta olen aikaisemmin kirjoittanutkin) muistuttaa kovasti sitä, jota veljekset Jukolassa kirjan alkuluvussa pohtivat.

Swedenborgin taivas on vaikuttanut useisiin 1800-luvun kirjailijoihin, se oli ensimmäinen moderni taivas, jossa kaikki tapahtui hyvin materiaalisesti ja aistillisesti. Henget ja enkelit toimivat aktiivisesti ja inhimillinen rakkaus korostuu.

Mahlamäki kertoo, että tutkitusti Swedenborg on vaikuttanut sellaisiin kirjailijoihin kuin August Strindberg, Edgar Allan Poe, Charles Baudelaire, William Blake, Feodor Dostojevski ja Arthur Conan Doyle. Siis ei Kivi ajattelua omaksuessaan mihinkään rupusakkiin päätynyt. Ja sen Kivi-tutkimuskin voisi myöntää.

Tämä Mahlamäen artikkelikin taitaa olla osa Tarkiaisen auktorisoimien tulkintojen uudistusta. Lienee Tarkiaisen aikoihin Emanuel Swedenborg ollut samassa huudossa kuin Erich von Däniken 1980-luvulta lähtien.

Mu - kadonnut manner

Hugo Prattin Corto Maltese seikkailee otsikon mukaisessa sarjakuvaromaanissa (suomeksi Jalava 1992). Pratt on tarinaansa yhdistellyt useita eri myyttejä, esipuheessa siterataan Platonin kuuluisaa Atlantis-kohtaa Timaios-dialogista. Pratt sekoittaa kadonneista mantereista yhtenäisen, kiinnostavan seikkailun, jossa monet teoriat yhtyvät.

Kadonneista mantereista tunnetuin ja "vanhin" on Atlantis. Intian valtamereen uponneen Lemurian kehitteli 1800-luvulla Darwinin luonnonvalinnan innoittamana Philip Schater. Madagaskarilla, Intiassa ja niiden välisillä saarilla eli samantapaisia puoliapinoita. Niistä Schater päätteli alueella olleen yhtenäisten maareittien, eli sittemmin kadonneen mantereen.

Lemuria-nimi tuli puoliapinoista (engl. lemur), ja useat tieteilijät tarttuivat kehittelemään ajatusta. Ernst Haeckel esitti, että Lemuria olisi ollut myös koko ihmiskunnan syntykoti, jossa olisi sijainnut paratiisi, Eedenin puutarha ja monenlaista muuta.

Sittemmin mannerlaattojen liikkumisella saatiin luonnonihmetykset paremmin selitettyä.

Kun ilmassa oli uusien kadonneiden mannerten löytäminen, ilmoittautui vuonna 1870 mukaan joukkoon James Churchward (1851-1936), Bengalin ratsuväessä palvellut ja suurriistan metsästäjänä tunnetuksi tullut myöhempi eversti.

Churchward kertoi saaneensa tietoonsa, että Tyynessä valtameressä oli ollut muinoin manner, joka sittemmin oli kadonnut. Maanosa olisi ollut kuusituhatta mailia pitkä idästä Fidziltä länteen Pääsiäissaarelle saakka ja kolmetuhatta leveä pohjoisesta etelään. Hän kertoi saaneensa tietonsa salaisista, Intiaan kätketyistä ikivanhoista savi- ja kivitauluista. Ne Churchwardille oli paljastanut eräs hindupappi.

Tuo manner oli nimeltään Mu.

Ihmiset olivat asuttaneet Mun joskus kaksisataatuhatta vuotta sitten. Mantereella oli parhaimmillaan ollut väkeä kuusikymmentä miljoonaa jakaantuneena kymmeneen eri heimoon.

Joskus kaksitoistatuhatta vuotta sitten massiivinen tulivuorenpurkaus, ja sen aiheuttamat jälkijäristykset ja hyökyaallot tuhosivat maan. Joitakin ihmisiä selvityi toisille mantereille turvaan.

Pelastuneet perustivat tahoilleen kreikkalaisen, egyptiläisen, mayojen, montezumien, kiinalaisen, burmalaisen, tiibetiläisen, kamputsealaisen ja tyynenmeren saarien kulttuurin.

Kuinka ollakaan, Churchward ei koskaan tuonut julki tiedonlähteenä toimineita savi- ja kivitauluja. Teoriansa hän julkaisi yksissä kansissa nimellä The Lost Continent of Mu -Motherland of Man vuonna 1926. Pari vuotta myöhemmin William Niven sen sijaan julkaisi kopioita Meksikosta löytämistään kivitauluista.

Lisätietoja Musta Churchward kertoi saaneensa, kun hän transsissa oli vieraillut aikaisemmissa elämissään. Neljä teosta Churdhward kaikkiaan 1920- ja 1930-luvuilla Musta kirjoitti.

1930-luvulla Alfred Metraux teki mittauksia Pääsiäissaarella ja piti kadonnut mannerta mahdollisena. Sittemmin merenpohjien kartoituksen edistyttyä ajatukselle ei enää geologista tukea ole löytynyt.

Näitä sata vuotta sitten mahdollisina pidettyjä asioita oli Corto Maltese selvittelemässä. Hieno, myyttinen, unenomainen, transsiin vajoava seikkailu syntyikin.

Suojele minua, käytä minua

Eilen alkoi Yle Teemalla suuren ennakkomainotuksen saanut Suojele minua! -tv-sarja. Ohjelmasarja on ollut esillä niin valtakunnallisesti kuin paikallisestikin. Ensimmäisessä jaksossa oli mukana kaksi kohdetta Oulun seudulta, SOK:n konttori-varasto Oulusta ja Martinniemen sahan 75 metriä korkea piippu Martinniemestä, Haukiputaalta.

Kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi, muusikko-lauluntekijä Samuli Putro ja arkkitehti Tuomas Toivonen ovat valikoineet erilaisia rakennuksia ja rakennelmia ympäri Suomen yleisön lähettämistä vinkeistä. Viisiosaisessa sarjassa esillään niistä kaikkiaan viisitoista, ensimmäisessä siis kolme. Mainittujen kahden lisäksi oltiin Raumalla, ja säilytettäväksi toivottavalla maauimalalla.

Niina Mäkeläisen ohjaamasta sarjasta haluaa pitää. Minna Joenniemellä on sellainen vaikutus. Hän ei kulje sitä helpointa ja oletetuinta reittiä ohjelmissaan.

Uudessa sarjassa vastuutetaan myös katsojaa. Ei olla vain rakennusten äärellä ja moitita ymmärtämättömiä päättäjiä ja rahakasojen hallitsijoita. Kysytään myös sen perään, että miksi ja mitä käyttöä varten pitäisi säilyttää.

Erkki Huttusen vuonna 1939 valmistunut Oulun konttori-varasto on jo suojeltu rakennus. Kaupan logistiikan muuttuminen on tehnyt rakennuksen alkuperäiseen tarkoitukseen sopimattomaksi, ja rakenteet vaikeuttavat suuren talon tulevan toiminnan suunnittelemista.

Tähän ei jäädä surkuttelemaan. Petri Sirviö ja Tuomas Toivonen ovat jopa piirrustuspöydän ääressä "Huttusen arkin" tulevaisuutta suuntailemassa. SOK:n kiinteistöpomolta tiedustellaan nykyistä myyntihintaa talolle (5 m€).

Martinniemen sahan piippu olisi pääasiassa muistomerkki kylän aikaisemmasta elämästä. Mutta sen purkaminen veisi veneilijöiltä tärkeän kiintopisteen. Ei vähäinen merkitys sekään.

Rauman maauimalassa järjestetyssä iltajuhlassa paikalliset asukkaat antoivat lupauksia käyttää paikkaa enemmän, jos se tultaisi korjaamaan ja säilyttämään.

Siirtymiä paikasta toiseen pitkin ohjelmaa oli ehkä liikaa. Olisin suonut käsittelyn pysyvän kussakin paikassa pidempään kerrallaan. Ymmärrän kyllä toteutetunkin 'kysymys kerrallaan' rakenteen, mutta niin orjallisesti sitä ei olisi tarvinnut noudattaa.

Kun ohjelmassa liikuttiin nykyisellä ja sitä edellisellä asuinpaikallani, niin silmiin pisti tv-ihmisten reitinvalinnat. Oulun rautatieasemalta olisin lähtenyt kävelemään toiseen suuntaan päästäkseni SOK:n suuntaan ja Martinniemessä olisin toista tietä ajanut sahan portille. Sellaisiahan ne taajamat. Jokainen etsii omat lempireittinsä kulkea ja lempipaikkansa olla.


* Suojele minua!

Öiset Merikosken muusat

[Öisiä patsaita: Koskenniemi, Madetoja, Pushkin]


Oulun Ainolanpuistossa oleva Terho Sakin (1930-1997) Merikosken muusat (1985) teetettiin V. A. Koskenniemen satavuotismuistoa kunnioittamaan. Sakki kertoi hakeneensa hellenistisiä sävyjä veistokseensa, ja öisin ohi kulkiessa ne korostuvatkin.

Guggenheim, Oulu

Helsinkiin havittelevat Guggenheimia, miljoonilla, mutta Oulussa Linja 25 -baarissa julisteina keskeistä sisältöä on jo nähtävissä.

Mutta, kuten Kiasman johtaja Siitari totesi, Helsingin Guggenheimin mahdollinen suurin odotus on sen rakennus. Sitä ei suomalainen grynderi pääse torppaamaan.

Kiitäjät ja käet

Suomenkielinen Wikipedia kasvaa ja kehittyy. Toissapäivänä vapaaseen tietosanakirjaan luotiin 260 000. artikkeli, aiheeltaan Guayananerakkokolibri. Lyhyessä esittelyssä kerrotaan kolibrien kuuluvan kiitäjälintuihin, ja edelleen klikkailemalla selviää, että aina kotimainen kiitäjä on tervapääsky. Elinvoimaisia lintuja molemmat, guayananerakkokolibri ja tervapääsky.

Tieto lisää ihmetystä. Sarjakuvamaailma on opettanut kiitäjien olevan aivan toisenlaisia lintuja. Sellainen maantiekiitäjä (roadrunner) tulee mieleen, joita Kelju K. Kojootti jatkuvasti huonolla onnella yrittää metsästää.

Tiedonjanon voi tyydyttää. Chuck Jonesin vuonna 1948 Warner Brothersille luoman Wile E. Coyote and Road Runner-animaatiosarjan hahmot perustuvat todellisessa elämässä oleviin eläimiin, kojoottiin ja "isoon maantiekiitäjään" (Greater Roadrunner, Geococcyx californianus). Ensimmäinen lyhäri Fast and Furry-ous tuli teattereihin syyskuussa 1949.

Esikuvana Jonesille oli Mark Twainin villistä lännestä kirjoittamat puolittain omaelämäkerralliset tarinat kirjasta Koiran elämää (WSOY 1957). Sieltä tuli aina nälkäinen, epäonnisesti saalistava peto.

Lintutieteellisessä jaottelussa englanninkielinen Roadrunner ei olekaan kiitäjä, vaikka nopealle juoksijalle sellainen nimi sopisikin. Maantiekiitäjä on käki, tarkemmin kalifornianjuoksukäki. Lintu juoksee nopeimmillaan 25 km/h ja on tunnettu nopeista ja äkkinäisistä liikkeistään.

Tööt tööt!

Kiitäjä onkin käki.

Kanavan kansikaunotar

KP Alaren voittoisa kansi.

Kuumetaudin nostatushetkinä on paras pitäytyä sellaisissa aiheissa, joista voi kirjoittaa selkärangasta. Niin kuin esimerkiksi Kanava-lehdessä. Kanavalla on huomattava historia, ja nykyisellään se on kokonaisen lehtiryppään olemassaolon ilmentäjä. Apinalaatikossa kerrotaan: Kanavan 39., Ajan 42. ja Suomalaisen Suomen 79. vuosikerta. Myös nimen Valvoja voi liittää taustaan, ja monien lehtien yhdistymien tuottamat nimet, ainakin Valvoja-Aika ja Suomalainen Suomi-Valvoja.

Sivistystä, historiaa, tietoa, arvioita, valistuneita mielipiteitä. Useimmilla sivistysmailla on vastaava lehti, jossa vanhat jäärät junnaavat ikivanhoja asioita uudestaan ja uudestaan. Sellainen lehti pitää olla. Tulevaisuuden historioitsijoilla on hyvä olla jokin lähde menneiden aikojen vaikuttajien henkilösuhteiden selvittämiseen.

On Kanava hitaasti ja varovaisesti uudistunutkin.

Eilen Suomen Kuvalehden sivuilla (tai tarkemmin Otavamedian) päätoimittaja Ville Pernaa julkisti Kanavan viime vuoden kauneimman kannen. Voittajaksi yleisöäänestyksessä valikoitui helmikuun numero melkeimpä ylivoimaisesti. Reilusta viidestäsadasta äänestäjästä yli 37 prosenttia piti sitä suosikkinaan.

Pernaa kuvailee KP Alaren suunnitelman kannen kuvaavan puolueiden tunnuskukkia. Terhakka ruiskukka, apilanlehti ja nuokahtanut ruusu siinä valkealla taustalla ovatkin, kuten kuvasta näkee. Selvää, ymmärrettävää symboliikkaa.

Ville Pirisen kolmanneksi
sijoittunut kansi syyskuulta.

Kisassa sijoittui toiseksi Janine Rewellin kesäkuun (n:o 4) kansi (15 %) ja kolmanneksi Ville Pirisen syyskuun (n:o 6) painotuotteen myyntipäällys (11 %).

Ville Pernaa summaa äänestyksen tuloksia:

Kansiäänestyksen suosio ja erityisesti äänestysperusteluissa saatu palaute tukevat meitä Kanavan toimituksessa jatkamaan samalla linjalla. Tilaamme jatkossakin kansipiirrokset nuorilta suomalaisilta kuvittajilta, joille haluamme olla luomassa työtilaisuuksia ja näytönpaikkoja.

Näin Ville Pernaa (s. 1974) kannustaa Piristä (s. 1973), Rewelliä (s. 1986) ja Alaretta (s. 1981). Kiittäkäämme myös Otavamediaa, joka on tarjonnut nuorelle suomalaiselle tutkijalle työtilaisuuden ja näytönpaikan Kanavan päätoimittajana.


* Ville Pernaa. Helmikuun numeron kansi voitti äänestyksen. Kanavan blogi 17.1.2011.

Spy vs Spy 50 vuotta

Tänään 90 vuotta sitten syntyi Kuubassa Antonio Prohías (1921-1998), joka Yhdysvaltoihin loikattuaan toukokuussa 1960 tuli pian Mad-lehden vakiotekijäksi Spy vs Spy-sarjakuvallaan (suomeksi Vakoojat, mutta alkuperäinen englanninkielinen nimi taitaa olla tutumpi). Ensimmäisen kerran sarjakuva oli Mad-lehdessä mukana tammikuussa 1961, joten sarjallakin on juhlavuosi - 50 vuotta ensijulkaisusta.

Prohías oli jo Kuubassa asuessaan tunnustettu ja palkittu tekijä, vallankumouksen jälkeen itse Fidel Castro kiitteli tekijää Batistan vastaisten poliittisten pilapiirrosten tekemisestä. Prohías kuitenkin katsoi, että vallanpitäjien pilkkaajalla olisi otollisempi tulevaisuus pohjoisessa naapurissa.

Vakoojat olivat ja ovat edelleen oleellinen osa Mad-lehteä. Animoituna Spy vs Spy ovat mukana Mad-tv:ssä, suomalaistenkin nauruhermoja hahmot kutkuttivat ensin lehdissä, Suomalaisessa Madissa 1970-1972 ja Suomen Madissa 1982-2005.

Suomen Madin ohella julkaistiin 1986-1994 Mad spesiaaleja, nelisen kappaletta vuodessa. Yksi spesiaaleista oli omistettu Vakoojille (1988/89).

Spy vs Spy oli sanaton, mustavalkoinen sarjakuva, jossa kaksi eri tahoja edustavaa agenttia teloi toisiaan hengiltä mitä mielikuvituksellisimmin ansoin ja suunnitelmin. Musta ja valkoinen saivat 1960-luvun alkupuolella muutamaksi vuodeksi seurakseen harmaan vakoojan, mutta yksinkertaisempi mustan ja valkoisen taisto toimi paremmin.

Musta ja valkoinen vakooja on yhdistetty Kylmään sotaan. Mutta yksinkertainen asetelma oveline kaksintaistelusuunnitelmineen on laajemminkin pätevä, ei pelkästään syntyaikansa maailmanpoliittiseen tilanteeseen sidoksissa.

Sanattomuus lienee siihen, ettei Suomessa julkaistu kuin yksi Spy vs Spy spesiaali. Englanninkielisiä Mad-pokkareita oli 1980-luvulla Suomessakin myynnissä melko monessa paikassa, muistaakseni olivat hinnaltaan suomalaisia halvempiakin. Spy vs Spy toimi ulkomaisena painoksenakin suomalaisen, muita kieliä osaamattomalle lukijalle mainiosti.

Antonio Prohías teki itse sarjaa vuoteen 1990 saakka. Sarja siirtyi Madin toimituksen valitsemien tehtäväksi, muun muassa Bob Clarken. Syynä oli Prohíaksen terveyden heikkeneminen, hän kuoli syöpään Miamissa 1998.

Prohíasin Vakoojat Madista #193.

Guy de Maupassant: Kuolemaantuomittu Monacossa

Kuuluisa ranskalainen kirjailija Guy de Maupassant on matkallaan kuullut kertomuksen eräästä kuolemantuomiosta Monacossa, tuossa pienessä valtiossa Välimeren rannalla Ranskan ja Italian rajalla. Juttu on aivan tosi, Guy de Maupassant kertoo sen näinikään.


Tahtoisin paljokin puhua tuosta merkillisestä valtiosta, joka on pienempi kuin ranskalainen maaseutukaupunki, mutta jossa on itsevaltias hallitsija, kankeammat seuratavat kuin Ludwig XlV:nen aikana, itsevaltaisuuden periaatteet, jotka ovat vielä ankarammat kuin Preussin Wilhelmi II:n, ja kaiken tämän ohessa erinomainen suvaitsevuus ihmisten syntejä kohtaan, joista hallitsija, ministerit, armeija, koko maa elää.

Kumartakaamme syvään tätä hyvää rauhallista hallitsijaa, joka tarvitsematta pelätä ulkomaisia sotia tai sisällisiä vallankumouksia levollisesti hallitsee onnellista pientä kansaansa ja jolla on ympärillään loistava hoviseurue niin kuin muinaisena aikana mahtavilla hallitsijoilla.

Mutta tämä ruhtinas, josta nyt puhumme, ei ole verenjanoinen eikä kostonhimoinen. Seuraavassa saamme todistuksen siitä. Näinä vuosina tapahtui murha Monacossa. Eräs valtion asukas oli murhannut vaimonsa. Hän oli surmannut hänet ilman vähintäkään syytä. Tapaus herätti suurta huomiota koko valtakunnassa.

Kortein oikeus tuomitsi yksimielisesti pahantekijän kuolemaan. Itsevaltias vahvisti tuomion.

Jälellä oli vaan murhaajan teloittaminen. Mutta nyt tuli eteen vaikeuksia. Koko maassa ei ollut pyöveliä eikä mestauskonetta.

Mitä oli tehtävä? Ulkoasiain ministerin ehdotuksesta rupesi hallitsija keskusteluihin Ranskan hallituksen kanssa saada lainata pääkaupungin pyöveliä koneineen.

Kauvan mietittiin asiaa Pariisissa, vastattiin viimein myöntävästi ja vaadittiin 16 tuh.markkaa.

Hänen monacolainen majesteettinsa piti palkkiota liijan kalliina; murhamies ei varmaan ollut sen arvoinen. Kuusitoista tuhatta yhdestä päästä. Mahdotonta!

Käännyttiin sitte Italian hallituksen puoleen. Kuningas ja veli ei toki liene niin vaativainen kuin tasavaltalainen.

Italian hallitus vastasi, että mestaus maksaisi 12 tuh. Markkaa.

Kaksitoista tuhatta! Silloin täytyisi lisätä veroja kaksi markkaa joka päätä kohti valtakunnassa. Se saattaisi aikaan levottomuutta.

Sitte ajateltiin että tavallinen sotilas katkaseisi murhamiehen kaulan. Mutta kun kysyttiin kenraalilta, vastasi hän kieltävästi; hänen sotilaansa eivät olleet kylliksi taitavat aseiden käyttämisessä niin ettei yhdellekään heistä voisi tätä tehtävää uskoa.

Nyt kääntyi hänen majesteettinsa uudestaan tuomioistuimen puoleen tässä pulmallisessa asiassa.

Tuumittiin kauvan eikä keksitty mitään käytännöllistä ratkaisua. Vihdoin pääministeri ehdoitti
että ruhtinas voisi kuolemantuomion muuttaa elinkautiseksi vankeudeksi. Niin tehtiinkin.

Mutta valtiossa ei ollut vankilaa. Täytyi laittaa väliaikainen vankila ja palkata vanginvartija.

Kuuden kuukauden ajan meni kaikki hyvin. Vanki nukkui joka päivä olkivuoteella kopissaan, ja vanginvartia, jota istui tuolilla vankilan oven edessä, nukkui myös väsyttyään katselemaan ohikulkevia.

Mutta ruhtinas on tarkka, se on muutoin hänen pienimpiä virheitään, ja hän tahtoo nähdä joka pennin, joka maksetaan kassasta. Hänelle näytettiin menolasku vangin ja hänen vartijansa ylläpidosta. Nämä menot näyttivät olevan koko kuorma valtiomenoissa.

Ruhtinas tuli levottomaksi, ja kun hän ajatteli että tämmöistä voi kestää koko pitkän elämän ajan (vanki oli vielä nuori), käski hän raha-asiainministerinsä ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteihin näiden menojen hankkimiseksi.

Ministeri neuvotteli korkeimman oikeuden ministerin kanssa, ja he päättivät lakkauttaa vanginvartijan toimen. Vanki varmaan karkaisi, ja asia olisi sillä ratkaistu.

Vanginvartija sai eron toimestaan ja eräs palatsin keittiöpoika sai käskyn aamuin illoin viedä ruokaa vangille. Eräänä päivänä, kun oli unhotettu lähettää hänelle ruokaa, nähtiin hänen aivan rauhallisesti menevän linnaan muistuttamaan siitä. Siitä lähtien sai hän itse jota päivä mennä linnaan syömään keittiöpalvelijain kanssa, joiden kanssa hän pian tuli hyväksi ystäväksi.

Päivällisen jälkeen hän käveli. Välistä hän meni pelisaliin ja uskalsi panna viisi markkaa viheriälle pöydälle. Kun hän voitti, söi hän parempia päivällisiä hienommissa ravintoloissa ja sitte meni takaisin vankilaansa, jonka oven hän sisältä lukitsi.

Asema alkoi käydä vaikeaksi, ei suinkaan tuomitulle, vaan tuomareille.

Tuomioistuin kokoontui uudelleen ja päätettiin kehoittaa vankia poistumaan Monacon valtiosta. Kun hänelle ilmoitettiin tämä päätös, vastasi hän:

— Te olette hauskoja, te! Mitä sitte minusta tulisi? Minulla ei ole perhettä. Mitä tekisin? Olen tuomittu kuolemaan. Ette ole mestanneet minua enkä ole sanonut mitään. Sitte tuomitsitte elinkautiseen vankeuteen ja asetitte vartian. Sitte otitte pois vartijan, enkä vieläkään virkannut mitään. Nyt tahdotte ajaa minut ulos maasta. En lähde. Olen vanki, teidän vankinne, teidän tutkimanne. Minä kärsin uskollisesti rangaistukseni. Pysyn täällä.

Korkein tuomioistuin oli neuvoton. Ruhtinas vihastui kauheasti ja käski ryhtymään ratkaiseviin toimenpiteisiin.

Alettiin uudestaan tuumitella. Ja nyt päätetttiin tarjota vangille — 600 markan eläke: jos hän tahtoisi asua ulkomaalla.

Vanki hyväksyi tarjouksen.

Hän on vuokrannut pienen tuvan viiden minuutin matkan päästä entisen hallitsijansa rajoista ja elää siellä onnellisesti kasvattaen kaaliksia ja halveksien ruhtinasta.

Monacon hovi, joka sai oppia tästä kuoleman tuomiosta, on päättänyt ruveta keskusteluihin Ranskan valtion kanssa, jos se kohtuullista maksua vastaan vasta ottaisi vastaan Monacon vankia.

Ruhtinaskunnan arkistossa talletetaan vielä asiapaperia, joka myöntää vangille elinkautisen eläkkeen ehdolla että hän poistuu valtiosta.



Suomi — Kuvalehti kansalle 28.7.1892. (Turun lehden n:o 89 28.7.1892 liite)



* * *

Jatkokertomuksissa on luettavissa kaksi Guy de Maupassantin novellia: Kuka tietää? ja Kuutamo. Ennakkotietona kerrottakoon, että maanantai-iltana alkaa Richard Vossin fantasiatarina Amata.

Novelleista puheenollen, meneillään on Kansallinen novellinkirjoituskuukausi KaNoKiKu. Kuten lyhenteestä arvaakin, kyseessä on "laiskan" versio NaNoWriMosta, kansallisesta [oik. kansainvälisestä] romaanin kirjoituskuukaudesta. Vielä ehtii mukaan. Kirjoittamisesta kiinnostuneiden kannattaa ainakin blogiin tutustua, muun muassa Risto Isomäki, Mari Mörö ja Juha Itkonen antavat vinkkejä tarinankerrontaan.

Muinaisten tekojen ihmetteleminen

Olen hellinyt ajatusta, että antiikin Kreikan kulttuuri sai alkunsa aikaisempien kulttuurien jäänteiden ihmettelystä. Ajatus heräsi Strabonin Maantiedettä lukiessa, siinä kuvakaan useita autioituneita kaupunkeja ja kyliä, joiden asukkaista Strabon aikalaiset eivät tienneet mitään. Paitsi rauniot. Strabon eli ajanlaskun alun aikoihin (n. 63 eKr-23 jKr), joten hänen teoksensa ei ole kovin todistusvoimainen viisi, kuusi vuosisataa aiemmin tapahtuneeseen.

Aikaisempi ajatus tuli mieleen Heikki Sarmajan Kuka keksi luonnonvalinnan? (Terra Cognita 2009) tutkielmaa lukiessa. Edward Westermarckin elämän tutkija Sarmaja päätyönsä sivuprojektina ryhtyi kartoittamaan, kuka oikeastaan keksi luonnonvalinnan. Jo Darwinin aikaan siitä oli epäilyksiä ja väittelyitä, teorian tultua julki kunnian vaatijoita oli useita. Niin luonnontieteilijöitä kuin humanistejakin. Westermarck myös oli keskusteluun osallistunut, ja siksi siis Sarmajan piti asiaan puuttua.

Sarmaja siirtää keskustelua taaksepäin 1700-luvulle, ja esittelee muun muassa isoisä Eramus Darwinin (1731-1802), nykyaikaisen geologian isän James Huttonin (1726-1797) ja luonnonteologi William Paleyn (1742-1805). Charles Darwinin ukki kirjoitti kovasti luonnonvalintaa muistuttavaa Zoonomiassaan, vaikkakaan ei tieteellisesti. Ajatuksella oli siis juuria perhepiirissäkin, vaikka Sarmaja korostaa Edinburghin tiedeyhteisöä.

Vuoden 2003 jälkeen uudelleenlöydetty William Paley ja hänen Natural Theology (1802) on kerrassaan kiintoisa nykykeskustelua ajatellen. Paley esittelee teoksessaan luonnonvalinnan teorian ja samantien samoissa kansissa toteaa sen olevan pitämätön. Tieteenhistoriasta löytyi tutkimus, johon sekä vapaa-ajattelijat ja kreationistit molemmat tarttuvat, ja väittelevät kumpi puoli teoksesta pitää paikkansa.

Sarmajan mukaan Paleyllä on älykäs suunnittelija, takaisinpalautumattomuus ja kaikki. Ehkä Charles Darwinin ansio oli, että hän katkaisi erään pitkän väittelyn ja sai sen unohduksiin lähes 150 vuodeksi.

Edinburgh oli maaperänmuodostukseltaan Sarmajan mukaan oiva paikka keskustella maailman ja maailman olioiden synnystä ja maailman iästä. Geologia siellä oli otollinen. Geologi James Hutton katseli kallioita, näki kerroksia ja kulumista.

Maailma ei voinut olla vain vajaan viidentuhannen vuoden vanha, naapuruston entiset tulivuoret ja veden kuluttamat vesiuomat. Eivät voineet olla kokoajan tuollaiset, koskapa ihmiselonkin mittaan muuttuivat kerroksia lisää paljastaen.

Huttonia ajatus askarrutti. Mutta miten saada edes summittainen tieto siitä miten kivi kuluu? Ihmisen elämänikä oli kovin lyhyt sen mittaamiseen.

Sitä Hutton mietti. Maisemassa oli myös vanha roomalaisten aikoinaan rakentama tie. Roomalaisethan, kuten tiedetään, tekivät tiensä kivestä. Samoja teitä paikoin edelleen käytetään, ja vielä runsaammin 1700-luvun lopulla.

Huttonpa ryhtyi tiekiviä mittaamaan ja sai vertailutuloksena maapallon iäksi ainakin pari sataa miljoonaa vuotta! Tällä oli huomattava merkitys luonnonvalinnalle, kuten tiedätte. Roomalaisten teiden antamasta oivalluksesta on myös maininta Huttonin pääteoksessa Theory of The Earthissa (1788/1795).

Blogia seurannut arvaakin jo varmaan seuraavat lauseet. Yle Teemalla illalla esitettiin ohjelma Valitut talot (on areenassa seitsemän päivää), ja jatkossa seuraa Suojele minua. Suojeleminen kannattaa. Ei pelkästään oman historian vuoksi, vanhalla ihmisen tekemän läsnäololla saattaa olla huomattavia seurauksia koko maailmanymmärryksen kannalta.

Kadunnimenantajia runollisesti

Oulu Sie-Sol.

Sieppo Sihti

Siili Siilo Siion

Siljo

Sillankorva Simake

Simeon Simi Simpsi

Simpson Siniheinä

Sinkkivälke

Sipakka Sipola Sirius

Sirkkeli Sirppi

Sivakka Sivu

Snellman

Soiro Solki Solmu

Oulu Paa-Pak.

Paaka Paali Paasila

Paaso

Paavo Paimen Painija

Paja Paketti

Pakkahuone

Hanko M.

Mannerheim

Meri Merimies Mestari

Metsäkannas Metsä

Moottori Murtaja

Muurahainen

Muurari Myrsky Mäki

Mänty Märsa

Vantaa Y.

Yhtiö Ylänkö Ylästö

Yrjö

Yrtti Yrtti

Yökkö

Kaskinen

Ahtaaja Aleksanteri

Benvik Blad

Eskilsö Norra, Södra och Östra

Guss Mattson

Herrmans Kalasatama

Kalastaja Kapell

Kapteeni Kaskinen

Kirkko

Kneiffin Koulu

Lampuri Lautatarha

Lill Benvik

Luotsi Marlanranta

Markasskatt

Merimies Prinssi Eerik

Puisto Puutarha Pyhä Eskill

Raatihuone

Roopert Ruotsi

Salmi Satama Sulku

Suutari Telakka

Teollisuus Tervahovi

Tähkä

Vuori

Oulu Vaa-Val.

Vaadin

Vaakitsija Vaala Vaapukka

Vaara Vaarinmaa

Vaaskivi

Vahtola

Vaihde Vainio Vaivaiskoivu

Vaivero Vaja




Vakka Valjakko Valjastehdas

Valjas Valkama Valkku

Valkoherukka

Vallinkangas Valli

Valmu Valo

Valpu

Valta

(tiedot vuoden 1998 Postinumeroluettelon mukaan)

Raatin huurregraffitit

Raatin uusitun urheilukentän Merikosken siltojen puoleinen seinämä on erikoiskäsitelty graffitien ja muiden töhryjen varalta.

Luonto kuitenkin tuotti alustan, joka on tarkkaan käytetty hyväksi.

Karikatyyripersoona Sofi Oksanen

Suomen karikatyristien ja pilapiirtäjien kilta Skarpit on keksinyt mukavan tavan nostaa pilapiirrosta esiin. Kilta valitsee vuosittain karikatyyripersoonan, ihmisen joka vuoden mittaan on jollakin tavalla innostanut pilapiirtäjiä.

Sofi Oksanen sai kunnian olla ensimmäinen vuoden karikatyyripersoona. Kilta perusteli päätöstään sillä, että "persoonalliset kasvonpiirteet omaavasta kirjailijasta on helppo tehdä karikatyyrejä. Kilta myös kehuu Oksasen vieneen positiivisella tavalla suomalaista kirjallisuutta maailmalle."

Skarppien kilta perustettiin Helsingin Suomalaisella klubilla helmikuussa 2009. Järjestö ajaa pilapiirtäjien ammattijärjestö, ajaa etuja ja vaalii toimintaympäristöä. Lähes kaikki suurimpiin lehtiin vakituisesti pilapiirroksia tekevät ovat kiltaan järjestäytyneet. Skarpit on graafisen suunnittelun ammattijärjestö Grafian alajaosto.

Skarpit valitsivat Sofi Oksasen kymmenen finalistin joukosta. Muina ehdokkaina olivat Tarja Halonen, Mikael Jungner, Tapani Kiminkinen, Urpo Martikainen, Olli Rehn, Juha Seppälä, Timo Soini, Alexander Stubb ja Jorma Uotinen.

Finalistien joukkoa katsellessa tulee mieleen suomalaisen poliittisen pilapiirtämisen historiantutkijan Marja Ylösen parin vuoden takainen artikkeli. Ylönen harmitteli suomalaisen talouseliitin harmautta ja näkymättömyyttä julkisuudessa. Sellainen tekee pilapiirtäjän työn vaikeaksi, kun todellisen vallan käyttäjien kustannuksella ei pääse irvailemaan.

Finalistien joukossa ei ole yhtään talouselämän vaikuttajaa. Juha Seppälällä tuskin tarkoitetaan Metson johtajaa, vaan samannimistä tunnetumpaa kirjailijaa. Jungner ei enää ole toimitusjohtaja, vaan puoluesihteeri.

Marja Ylönen piti pari vuotta sitten Fortumin Mikael Liliusta optioineen taivaan lahjana pilapiirtäjille. Yritysjohtajilla on nyt yksi syy lisää olla saamatta laajaa negatiivista julkisuutta. Sellaisen myötä helposti päätyy myös vuoden karikatyyripersoonaksi.

Valinta julkistettiin eilen 11.1. Karin päivänä Sanomatalossa -- kunnianosoitus edesmenneelle Kari Suomalaiselle, suomalaisen pilapiirroksen merkkimiehelle. Sanomatalon Mediatorilla Helsingissä avattiin valinnan yhteydessä myös Skarppien vuosinäyttely, joka on avoinna tammikuun loppuun.


* Timo Ronkainen. Sofi Oksanen on vuoden karikatyyripersoona. Kvaak.fi 11.1.2011.