Herbert Marcuse
Taiteen ikuisuus
suom. Ville Lähde
Niin & näin 2011
92 s.
Frankfurtin koulukunnan keskeisen filosofin Herbert Marcusen (1898-1979) viimeiseksi teokseksi jäi alkujaan 1977 julkaistu essee Die Permanenz der Kunst - Wider eine bestimmte marxistische Ästhetik, joka ilmestyi viime vuoden lopulla Ville Lähteen lyhyesti ja napakasti nimettynä suomennoksena Taiteen ikuisuus. Esseessä Marcuse asettui vahvasti puolustamaan taiteen itsenäisyyttä.
Alaotsikon mukaisesti Marcuse käsitteli taidetta marxilaisen ideologian ja estetiikan näkökulmasta. Taide ei kuitenkaan ole millekään ideologialle alisteista. Laajasti ajatellen jokainen autenttinen taideteos on vallankumous, sillä "se esittää esteettisen muunnoksen voimin vallitsevan vapaudettomuuden sekä kumoukselliset voimat yksilöiden esimerkillisissä kohtaloissa".
Taide on Marcuselle kirjallisuus, suurten nimien työt, kuten Shakespearen komediat, Goethen ja Schillerin runous tai Balzacin ja Zolan romaanit. Vaikka hän on kirjoittanut korkeaa kirjallisuutta ajatellen ovat tulokset laajemmin taiteen kenttään yleistettävissä.
Marxilaisessa estetiikassa kaiken ajatellaan kumpuavan yhteiskunnan tuotantosuhteista. Marcuse ei tekstissään puutu juurikaan tausta-ajattelunsa perusasioihin, hänen esseensä on aihetta syventävä ja tarkentava. Taiteen Marcuse erotti omaksi, autonomiseksi alueekseen. Jos se ei ole itsenäistä, niin kyse on "epätaiteesta". Esimerkiksi työläiskirjallisuuden ajatusta hän piti mahdottomana. Kenen tahansa tekemisiin heijastuvat yhteiskunnan tuotantosuhteet, mutta taidetta tehdessään työläinenkin nousi omien alistussuhteidensa yläpuolelle. Tämä oli välttämätöntä kriittisen ajattelun esiin pääsemiseksi. Esseessä on paljolti kyse tarkentavista nyansseista.
Marcuse esitti Yksiulotteisessa ihmisessä (1964, suom. Weilin+Göös 1969), että taide usein menneissä yhteiskunnissa oli ritualisoitua ja vieraantunutta. Teknologisessa yhteiskunnassa se kaikesta popularisoinnista ja demokratisoitumisesta huolimatta jatkui samassa muodossa, erkaantuneena todellisuudesta. Vielä pahempana Marcuse näki taiteen "integroitumisen" osaksi hallintoa tai kauppakeskuksia. Kulutus, hallinto, työtehtävät ja jopa taide teollisessa yhteiskunnassa valjastettiin muuttamaan eroottinen sukupuoliseksi. Sublimaation sijaan ihmisille tarjottiin suoraa tyydytystä. Näin viettityydytysten yhteiskunnalliset esteet jäivät pimentoon, tunnistamatta.
Ihmisyys on Eroksen ja Thanatoksen välistä ikuista taistelua. Teollistuneen yhteiskunnan onneksi Marcuse näki maailman poliittisen kaksinapaisuuden. Kumpikaan osapuoli ei uskaltanut toteuttaa toisen pelossa omia samankaltaistuneita yksiulotteisia tavoitteitaan täydellisesti. Marcuse piti 1960-luvulla jopa vaarallisena kaksinapaisuuden purkautumista, pitkälle viety yksiulotteisuus olisi ihmiskunnalle tuhoksi.
Taiteen ikuisuudessa Marcuse täsmentää, ettei taidetta tule alistaa osaksi yhteiskuntakoneistoja missään mahdollisessa yksiulotteisessa yhteiskunnassa. Myös sosialismissa olisi siis taattava taiteen itsenäisyys. Taide on ikuinen vapauden lupaus, se kutsuu esiin kuvan vallan lopusta. Mutta taide voi tuottaa vain kuvan, ilmestyksen. Lupauksen täyttäminen ei ole taiteen tehtävä.
Taiteen asia ei ole Marcusen mielestä taistella tämän hetken asioilla. Hän kritisoi muun muassa avant-gardea ja kollaasia vapauden lupauksen unohtamisesta. Warholin säilyketölkki voi olla yritys tehdä taiteesta suora elämän ilmaus, mutta juuri elämän ja taiteen yhdistämistä Marcuse kehottaa karttamaan. Taide on lupaus, elämä (todellisuus) mahdollisuus lupauksen lunastamiseen. Taiteella ja elämällä on eri tehtävät.
Ville Lähde on suomentanut Taiteen ikuisuuden kahta alkutekstiä käyttäen. Viimekädessä hän on tukeutunut englanninkieliseen, vuonna 1978 ilmestyneeseen tekstiin jonka tekemisessä Marcuse oli mukana. Perusteena on ollut tehdyt muutokset ja hengittävämpi, yleistajuisempi kieli. Saksalaiseen filosofiseen puheenparteen perustuva alkuteksti on auttanut epäselvien kohtien ylitse. Ratkaisu vaikuttaa toimivalta. Lähde on varustanut suomennoksen alkusanoin ja selventävin loppuviittein.
Vaikka Marcusen essee on kirjoitettu marxilaista estetiikkaa ajatellen, niin teksti tarjoaa oivia huomioita taiteen asemasta yhteiskunnassa 2010-luvun suomalaiseen keskusteluunkin. Nykyisessä yksinapaisessa maailmassa taide on vaarassa hukkua kaupallisuuden ja hallintokoneistojen alaiseksi. Taide ei alistu palvelemaan marxilaisia yhteiskunnallisia motiiveja, ja tuskin mitään muitakaan.
Julkaistu Kaltiossa 4/2012.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti