Kalenterin vaihto

On (taas) kalenterin vaihtoaika. Ainakin sillä osalla, joille kalenterit määrittyvät kalenterivuoden mukaan. Esimerkiksi opiskelijoille kalenterit tehdään lukuvuoden mukaan, jolloin vaihtoaika on elo/syyskuu.

Itselläkin on Oulun yliopiston ylioppilaskunnan kalenteri, mutten ole sitä oikeastaan ollenkaan käyttänyt. Olen yrittänyt 'tavallisten' kalenterivuoteen totutella.

Helposti se on onnistunut, ylioppilaskalenterissa on vain pari merkintää, 'oikeassa' runsaammin.

Kalenterit ovat hitaasti muuttuva osa kulttuuriamme. Jos ajatellaan useimpia muita EU-kumppaneitamme, heidän kalenterinsa edelleen muistuttaa kuukausien niminä aikaisemmasta käytännöstä, ajasta jolloin vuosi alkoi maaliskuusta.

Nykyinen yhdeksäs kuukausi, maailman kielillä esimerkiksi September, Setiembre, Septembr, Sentyabr, Septembar, Setembre, Septiyembre, Settembre, Σεπτέμβριος, Septembro, Setembar, Septembre, Septiembri, Septemba, Septembris, Szeptember, Septambra, Settembru, Sentabr, Sepptämmber, Septembrie, Сентябрь, Sittèmmiru, Sebdeembar, Септембар, Setyembre, Shtember, Sentäber, Septemba, Setimbe, Septyembre ja niin edelleen.

Eli siis suorana suomennoksena seitsemäs. Sama toistuu loka-, marras- ja joulukuissa.

Ehkä myös siksi koululaisemme pärjäävät Pisa-tutkimuksissa. Ei ole seitsikko ysinä meillä.

Rakennusten ja huoneiden sijoittaminen

Lumettomien ilmojen ansiosta/vuoksi olen ajatellut risusavottaan ryhtymistä Onkiveden rannalla olevalla tontillani. Ajan kohdan outous on kuljettanut ajatuksia toisaalle, ja viimeksi tyydyin lähinnä pohtimaan (ehkä) tulevien rakennusten sijoittelua.

Isän kirjahyllystä löytyy Heikki Riikosen Pienviljelijän rakennusoppi (4. painos, 1951), joka korostaa mahdollisimman "käytännöllisen aseman" hakemista.

Tontin sijoittelua koskevat kohdat ovat nykyrakentajalle melko hyödyttömiä, sillä sen sijaintiin harvoin pääsee itse vaikuttamaan. Keskeinen periaate on kuitenkin se, että tonttimaan tulisi sijaita ympäristöstään jonkinverran kohoavalla tasaisella paikalla savettomalla hiekka- ja soramaalla. Näin estetään etenkin mahdollisia vesivaurioita. Esi-isien Riikonen kertoo valinneen paikkoja, jotka "viileinä syksyinä höyrähtivät lämpimiltä".

Toisekseen suhteen liikenneväyliin ja ympäristön luonnonkauneuteen tulisi vaikuttaa paikan valintaan. Vapaat näköalat olisivat eduksi, vilkas liikenteinen tie haitaksi.

Kolmanneksi veden helppo saanti olisi turvattava, sekä järvi- että pohjaveden.

Kaikki ehdot täyttävää tontin paikkaa ei helpolla löydä laajoiltakaan tiluksilta.

Talon paikkaa, sijoitusta ja rakennusonnea on nykyisempinäkin aikoina tehostettu esi-isien neuvoin, luulen. Elias Lönnrot julkaisi Suomen kansan muinaisia loitsurunoja (1880) teoksessaan talon asetussanat, joita mitä ilmeisimmin on käytetty Riikosen kirjankin kirjoitusaikaan.

Toistaiseksi tuloksettomasti olen yritäänyt etsiä noita vanhan kansan asetussanoja. Loitsurunoista (joista yllättävä kyllä ei ole uusintapainoksia otettu) käsissäni on ollut useampiakin julkisten kokoelmien kappaleita, mutta jokaisesta niistä nuo asetussanat sisältävät sivut on leikattu pois.

Jos joskus talon asetussanat käsiini saan, julkaisen ne kansanperinteen käytön edistämiseksi. Jos joku toinen ei ennen ehdi.

(Kuvassa Riikosen huonetilakompassi, ts. ohjeet huoneiden sijoittamiseksi talossa keskusmuuriin nähden)

Nimikäytännöt

Sukututkimuksissa törmää kaikenlaisiin anakronismeihin nimien ja erityisesti sukunimien käytössä. Melkeinpä poikkeuksetta on itä-suomalaiset naiset vuosisatojenkin takaa merkitty miehen nimiin ja todellisuudessa koko iän käytössä ollut isältä saatu sukunimi on alistettu omaa sukuaan -lyhenteen taakse.

Tämä on tietysti vain yksi esimerkki siitä, miten nykyhetki vaikuttaa historiaan.

Sirkka Paikkala on tehnyt hienoa työtä naisten sukunimien uudelleen esiinnostamisessa. Netistäkin löytyy artikkeleita aiheesta. Historiallisessa katsannossa naisten ottaminen miehen nimiin onkin vain lyhyt historian oikku. 1920-luvulla siihen lailla pakotettiin ja 1990-luvulla siitä luovuttiin. Siirtymäaikoja käytännöissä on muutamia vuosikymmeniä suuntaansa.

Kirkon pitämä väestörekisterit kertovat kyllä käytäntöjen muutoksista. Aina kuitenkin jää jotakin pientä arvailujen varaan, sillä papit kirjasivat kirjoihinsa tietoja oman koulutuksensa ja mieltymystensä mukaan.

Tänään etsin 1800-luvun lopulta erästä Kaapro Ikosta. Jäppilän kunnan Mäkelän talossa sattui asumaan kaksi samannimistä miestä. Toisen heistä pappi on 1890 kirjannut rippikirjan sivulle muodossa "Talollinen Kapriel Pietarinp. Ikonen" ja toisen "ent. kansakoulunopettaja Gabriel Mikonp. Ikonen".

Suuri kompromissi

Yöllä Ingmar Bergman ja Jörn Donner keskustelivat Faröllä. Joskus aikaisemminkin olen tuon Donnerin elokuvan nähnyt, Bergman puhuu viisaita ja Donner terävästi johdattelee.

En muistanutkaan, että Bergman olisi sosiaalidemokratian perusolemusta niin kauniisti määritellyt. Sosiaalidemokratia vaatii ottamaan kaikki ihmiset mukaan, käydään koko yhteiskuntaa koskevia neuvotteluja ja aikaan saatua kompromissia kunnioitetaan.

Mutta silloin mennään metsään, kun tuota kompromissia aletaan tieteellisesti perustella ja legitimoida. Sehän on vain neuvottelutulos, kompromissi, ei sen suurempaa.

Bergman itse sai tuta merkityksen vääristelyn, ja päätyi perusteettoman veronkiertoepäilyn vuoksi kahdeksaksi vuodeksi 'maanpakoon' Ruotsista.

Suomessa viimeksi suuri (sosialidemokraattinen) kompromissi on tehty vuonna 1969. Sittemmin tuo tulos on saanut suuria ulottuvuuksia ja siitä edelleen pidetään kynsin hampain kiinni.

Yhteiskunta on muuttunut 1960-luvun lopulta paljon. Paljolti juuri kompromissin ansiosta. Mutta nykyisin on huomattava osa väestöä lipunut 'sopimuksen' ulkopuolelle.

Voisi miettiä, olisiko tarvetta neuvotella uusi suuri kompromissi. Työnantajapuoli on selkeästi irtisanoutunut tulopoliittisista kokonaisratkaisuista. Yhtä selvästi kyllä myös koko yhteiskuntaa, koko väestöä koskevista neuvotteluista.

Niinhän se aina. Mutta ei se silti ole ollut este aikaisemmille kompromisseille.

Kartusiaanit

Muutama yö sitten tuli televisiosta dokumentti kartusiaanimunkkien elämästä. Vaimoni halusi tarkempia tietoja veljistön arkirytmistä ja munkkisäännöstä. Hakukoneen pari-kolmekymmentä ensimmäistä tulosta käsittelivät kuitenkin kartusiaanikissoja, noita sinisen sävytteisiä kotikissan muunnoksia.

Suomenkielinen wikipediakaan ei munkkiveljistöä tunne. Englantilainen sentään, ja siellä kerrottiin sen syntyneen 1084 Grenoblen tienoilla. Kartusiaanit ovat erakkoja, jotka viettävät aikansa pääasiassa hiljaa huoneissaan. He poistuvat huoneistaan kolme kertaa päivässä messun vuoksi, lisäksi kerran viikossa on neljän tunnin ulkoilu- ja juttelutuokio. Kartusiaanit eivät keskustele miten tahansa, vaan pareittain puoli tuntia yhden veljen kanssa. Sitten seuraa vaihto, kunnes ulkoiluaika on täynnä.

Suomenkielinen wikipedia tietää kissoista enemmän. Niiden arvellaan tulleen Ranskaan ristiretkeläisten mukana lähi-idästä, ensimmäiset maininnat kissoista on 1500-luvulta. Välillä siniset viipeltäjät olivat hyvin yleisiä, mutta 1900-luvulla rotu oli kokonaan kadota.

Yhteistä historiaa kissoilla ja munkeilla lienee. Ainakin wikipedian luonnekuvaus sopisi osin kumpaankin:

"Kartusiaanit ovat muihin verrattuna hyvin hiljaisia. Toki niistä ääntä lähtee, mutta yleensä hyvin pieni sellainen. On tavattu kartusiaaneja, jotka ovat lähes mykkiä. Kartusiaani on muutenkin aika rauhallinen. He ovat säyseitä, lapsiystävällisiä ja myöskin aika sopeutuvia. Jopa leikkiessään he ovat kärsivällisiä ja rauhallisia, he katsovat kunnes on oikea hetki ja syöksähtävät nopeaan ja tarkkaan hyökkäykseen. Kartusiaanit pitävät tietynlaisesta päivärytmistä, eikä kovin isoista muutoksista. He oppivat yleensä nimensä kohtalaisen nopeasti ja tulevat luokse kutsusta."

Kaikilla hyvä tahto

Ylen Uutiset kertoivat Savitaipaleen haja-asutusalueella taajaman kupeessa Kankaanreunantiellä tapahtuneesta jouluisesta varkaudesta. Aatonaaton illalla asukas vei takaterassilleen kahdeksan kiloisen kinkun jäähtymään. Hakiessaan kinkkua takaisin sisälle, asukas saikin havaita, että puolet kinkusta oli viety.

Joulu herkistää raavaan varkaankin mielen. Jonakin toisena vuodenaikana hän olisi vienyt jäähtymässä olevat eväät kokonaan. Mutta nyt hän tyytyi puoleen.

Kyseessä lienee ollut niin sanottu luuton kinkku, jonka paloittelu sujuu nopsasti.

Savitaipale sijaitsee Etelä-Karjalan maakunnassa, Etelä-Suomen läänissä. Kunnassa asuu 4083 ihmistä ja sen pinta-ala on 690,78 km² josta 151,63 km² on vesistöjä. Väestötiheys on 7,6 asukasta/km². Vapaa-ajan asuntoja on 2666.

sekin synkkä ja ikävä

Television Halosenniemessä Ismo Alanko lauloi ohjelman lopuksi tonttu-ukoista. "Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemu raikkahin aika". Joululaulukin muistuttaa ankarasta arjesta, synkästä ja ikävästä, joka vain 'hetken' kestää. Mutta juuri tänään saa hyppiä ja riemuita.

Raikkaasti.

Harvat ovat ne päivät, jolloin annetaan lupa höllätä raskas, päämäärätietoinen raataminen. Tavoitteeton raataminenhan on älytöntä, ja sellaisen tekijät eivät yleisen käsityksen mukaan kuulu keskuuteemme.

Tietysti voisi pohtia sitä, kenellä oikeus määrittää mikä on päämäärätietoista -- tai tarkemmin sanoen mitkä ovat hyväksyttäviä päämääriä. Se on iso asia pohdittavaksi, sellaistakin ohjelmistoa televisio aattona tarjoaa, taas kerran Frank Capran Ihmeellinen on elämä (1946), Tekno-Kekon mukaan maailman suosituin jouluelokuva.

Joulu on kaikkien juhla, silloin pitää tunnustaa kaikkien elämien arvo ja merkityksellisyys. Capran elokuvassa Marystä, jos hänen miestään ei olisi ollut koskaan olemassa, olisi tullut vanhapiika, nutturainen ja silmälasinen kirjastonhoitaja.

Tokihan sellainen tulevaisuuden kuva on ehdottomasti kumoamisen arvoinen.


(Kirjoittajalla on kirjastonhoitajan pätevyys ja silmälasit. Ja hiuksetkin joskus löysällä nutturalla)

Ostaminen

Ostin eilen R-kioskilta kaksi maxiaskia savukkeita. Yleensä ostan vain yhden ja en tunne riippuvuuteni olevan mitenkään uhattuna. Jäin pohtimaan miksi ylipäätään ostin kaksi? Sitten muistin ajat, jolloin piti juhlapyhiin varautua tekemällä hankintoja. Kaupat, kioskit, huoltoasemat ja muut mahdolliset myyntipisteet olivat useita päiviä kiinni. Varastoja ei voinut täydentää.

Kahden askin ostaminen oli siis muistuma jostakin vanhasta tavasta.

Varautumista miettiessäni muistui mieleen eräs opiskeluaikojen Vappu. Tarkoitus oli juhlia railakkaasti ja paljon juodessa kuluu yleensä myös paljon tupakkaa. Ostin tupakkaa varastoon useamman kartongin.

Vappupäivänä heräsin krapulassa ja tupakattomana. Ravintolassa oli siis tullut polteltua. Tupakan tuska alkoi jonkin ajan kuluttua riivata, ja varasto oli autossa.

Ulkona Vappupäivän hulinat olivat jo täydessä vauhdissa. Pahaksi onnekseni Vappumarssi sattui juuri kohdalle. Se esti menemästä kadun yli auton luo. Piinallisen pitkältä tuntui kulkue, jonka läpi ei voinut sännätä savukkeiden luo.

Nykyisin voi ostaa milloin haluaa. Eikä vappumarssijoitakaan ole -- jos marsseja ylipäätään maalaiskaupungeissa järjestetäänkään -- niin pitkäksi kulkueeksi.

Tulevaa vuotta

[Päivittäinen länsimainen horoskooppi on esimerkiksi linkin takana]

Mielenkiinnolla olen aina suhtautunut erilaisten tulevaisuuden ennustamisen keinojen perusteisiin. Erimerkiksi erilaisten horoskooppien, biorytmien, numerologian ynnä muiden vastaavien. Viimeisiä joihin olen tutustunut, ovat olleet kelttiläinen puuhoroskooppi ja suomalainen eläinhoroskooppi.

Horoskoopissa Viivin ja Wagnerin Wagner totesi olevansa Saksanpähkinä. Siis puuhoroskoopissa.

Oikeastaanhan näillä ennustuskeinoilla ei ole mitään perusteita, vain traditioita: näin tekemällä asia selvennee. Tai ainakin niin on joskus joku uskonut uskovansa. Suomalaisella eläinhoroskoopilla ei ole sellaisiakaan, onpahan vain huvitukseksi ihmisille keksitty.

Avun vuosihoroskooppi lupailee suosionosoituksia, etuisuuksia ja motivoitunutta elämänasennetta ensi vuodeksi. Toisaalta samainen horoskooppi kertoo, että alkuvuosi menee suunnitellessa ja suuntaa etsiessä, sitten 19.8. pitäisi töihin oikeasti ryhtyä. Lokakuussa kiire sitten loppuukin.

Olen aloittanut erään urheiluseuran historian kirjoittamisen, valmiin teoksen pitäisi olla valmiina juhlissa julkistettavana ensi vuoden lokakuussa. Mutta jos Avun horoskoopin mukaisesti aloitan sen kirjallisen ulkomuodon luomisen vasta 19.8., olen auttamattomasti myöhässä ja pulassa. Jää suosionosoitukset ja etuisuudet saamatta.

Oikea veroprosentti

[Tämä on mielipidekirjoitus oikeasta veroprosentista. Oman oikean veroprosentin voi laskea verottajan veroprosenttilaskurilla]
%
Eräässä mielipidetiedustelussa kyseltiin mielipidettäni oikeasta veroprosentista. Progressiivista (edistyksellistä) verotusta ei voinut valita, piti ilmaista vain kantansa (tulevina) tasaveroprosenttina kolmessa eri kategoriassa: palkka-, yritys- ja pääomatuloissa.

Vastasin kaikkiin 33,3 prosenttia.

Vastausta ei hyväksytty. Mielipiteen piti olla tasaprosenttinen. "Siinä tapauksessa 34 %" pyöristin sääntöjen vastaisesti ylöspäin.

Minulla olisi ollut tarinakin valintani perusteluiksi, mutta eipä sellaisista gallupeissa välitetä. Helsingin yliopiston kirjaston papyryskokoelmiin kuuluu kreikankielisiä veroilmoituksia Egyptistä 100-luvulta eKr. Esimerkiksi Herakleopolitesin kylpylänpitäjät ilmoittivat kirjeitse lähettävänsä "normaalin" kolmanneksen tuloistaan valtion kirstuun.

Muinaisille Ptolemaiosten ja Kleopatrojen ajan egyptiläisille oli 33,3 sopiva, ehkä se voisi olla sopiva meillekin.

Ainakin jos näitä asioita aletaan mielipidetiedustelujen pohjalta määritellä.

Tupakan puutteesta

B. F. Godenhjelmin Oppikirja Suomalaisen kirjallisuuden historiassa (1884) -teoksen lisäyksissä on parin lauseen verran tilaa saanut Elias Tuoriniemi (1772–1840) Pohjanmaan Pyhäjärveltä (nyk. Pyhäsalmi?), jonka sommittelemia ovat ”Juttu juomareista” ja ”Lystillinen laulu suuresta tupakan puutteesta”. Näistä jälkimmäisellä tänään ilahdutan.

Aikaisemmat osat tästä "kansanrunoussarjasta" ovat Vihta-Paavo (Paavo Korhonen, 1775-1840), Pietari Makkonen (1785-1858) ja Antti Puhakka (1816-1893).



Tupakast’ on kummat tullu
äsköin isot imehet,
joit’ ei ole ennen kuultu
eikä nähty näitä vielä
Pohjan maalla poltettavan.
minä mielellä pahalla
suru suurra surkuttelen,
puhun tästä puutoksesta
ihmettelen ittekseni
kuin tuli tupakan nälkä
savu-ruoka saamisehen,
ettei ole ollenkaan
mitä piippuhun panisi
mistä saisit sauvukasta
miehet heikot henkeensä,
kosk’ on tyhiä kukkarosa
ett’ on tyhjä tynnyrisä
ett on laastu laarin pohjat,
viel’ on laastu laattiatkin.
ei ole saatuna Sauvosta,
kuljetettu Kuopiosta,
eikä veetty Viipurista,
eikä ole ostamalla
ole saatu Oulustaan,
eikä Raahesta rahalla
eikä koosa Kokkolasa.
kävi kaikki kallihiksi
tuli tyhjä tyyriiksi:
tolpan makso massin täysi,
killingin piipun sisusta.
mitä nyt miehet polttaneepi,
kuin on piiput piinan alla,
tuskasa tupakka-massit!
kaikki polttavat poloiset
kuluneetkin kukkaronsa
vanhat nahka-vartensakin,
puu-vartensa purevat
tuomi-varren tutkametkin,
piityneetkin piipun perät
vanhat karstat kaivelevat
poika parat poskehensa.
kuin siitä tuska tuleepi
pakko päälle painaneepi,
niin käyvät kärsän päälle.
vinkuupi visanen piippu
savi kärsät sairastaapi,
kuin on tyhjä kukkarosa,
eipä massit paljo maksa,
kuin on massitkin mahona
kukkarotkin kuulla käynyt.

Tämän on tuska tuottanunna
tämän on pakko päälle pannut,
ett’ on muutkin muuttunehet
tupakiksi tulleet,
katajatkin kaikki tyynni
pahimmatkin papin-kuoret
kanervatkin kankahilla
kaikki ruohotkin ruvenny,
kaikki maasta marjan varret
tullehet tupakan sukuhun,
potun-varret poltettuna
kärvettynä kärsäheinät
viholaiset vielä kans
huonotkin humalan varret
sammaletkin salvoiksista.
Tästä on muorilla muretta
valitusta vaimollakin,
hekin poltavat poloiset
varretkin iän ikuiset
kuunpäiväiset kukatkin
nuputkin nurkantakaiset.
kivun kärsi kirkko-miehet,
kivun kärsi kerjäläiset,
kovin huusi huonemiehet,
pahoin parku palkolliset;
tuskan on tupakka tuonut
kivun kirvesmiehillenki,
jotka korvesta kokoisit
kuusen navat kukkaroonsa;
halko-miehet hangeltakin
kovin lehtiä kokoisit
haavan lehtiä hakivat;
kyntö-miehet kynnökseltä
kuin varren vavolta löysit
sitä pistit piippuunsa;
heinä-miehet heinätyösä
suolta vehkoja vedit,
rapakoilta raattehita
sauvukaista saadaksensa;
kala-miehet kaunihitkin
poltit piippunsa poroksi,
varsiansa vainustelit,
nuita haistelit halulla,
nuolit vanhan varren päätä.
Maantiellä matkamiestä
kuin tämä tarves tapasi,
tuli mielehen tupakka,
poltti reestänsä rehuja
haluunsa hartaasti.
Nuita poltti nuori kansa,
poltit vanhat vaivoksensa
josta on yskä yltynynnä,
räkä-tauti tarttununna,
josta tulit nuoret nurumaan,
tulit vanhat vaivan alle,
huonot huono-henkiseksi,
kuin on juotu juotavia
paljo poltettu pahoja
tupakoita turmioita.
Kyllä muistan muinoselta
kuin tuli tupakka-vuosi,
maahan lehtejä levesi,
mitkä olit tuumat tuttavilla,
mikä laatu Langoksilla:
kuin tutut yhteen tulit
kahden kesken kankahalla,
kohta toinen toisellensa
maistatteli massiansa,
siinä olit kestit keskinäiset,
pannut pantiin tulelle
kiiruhusti kiehumaan.
Eipä nyt viitti vierahalle
maistatella massiansa,
eikä oikasta osaansa
toosaansa toisellensa.
kuin on roskat ruuhehina
tupakkana tuomen kuoret,
pois on tulleet tututkin
langotkin kauvos karanneet.

Täst’ on miehet mieli-pahalla
savun tähden sairastavat,
mutt’ ei tapa tämä tarve,
eikä saata sairahaksi,
eikä voita vuotehelle,
eikä tuota Tuonelaan,
mutta nälkä miehen näännyttää;
kuin vahta vaille jääpi
saattaa se miehen sairahaksi,
voittaapi vuotehelle,
tuottaa viimmein Tuonelaan.
Tämä on laulu laitettuna
tämä on runo rustattuna,
kuin olin omasa työsä
kerran kengän suutarina.

Schumix

Asterix elokuvien sarja jatkuu. Helmikuussa 2008 teattereihin tulee Asterix Olympialaisissa, joka on tällä kertaa näytelty elokuva. Vuosi sitten nähty Asterix ja viikingit oli pitkä animaatio.

Sarjakuva-albumi on mitaltaan liian lyhyt kokonaisen elokuvan käsikirjoituksen pohjaksi. Usein tarinoihin onkin yhdistelty useampien albumien tarinoita. Esimerkiksi Asterix ja viikingit sisälsi päätarinan (Normannien maihinnousu) lisäksi osia Suuresta merimatkasta.

Etukäteen, tai pelkän trailerin perusteella, on vaikea sanoa millaisiin yhdistelmiin olympialaistarinassa on päädytty. MTV3:n formulauutiset kertoivat, että hevosvaljakkokilpailuissa nähdään Schumix, siis Michael Schumacher, ja hänen tallipäällikkönään Jean Todt. Pääosissa nähdään Clovis Cornillac Asterixina, vanha tuttu Gérard Depardieu itseoikeutettuna Obelixina ja Julius Caesarina Alain Delon.

Kerran seikkailujen kuluessa Asterixin kylässä tunnustetaan, että he ovat roomalaisia. Barbaarejahan ei antiikin kisoihin mukaan huolittu. Olemalla valloitetun Gallian asukkaita sankarimme saivat osallistumisoikeuden roomalais-gallialaisena joukkueena, vähän niinkuin Suomi reilut sata vuotta sitten Venäjän valtakunnan suuriruhtinaskuntana.

Hevosvaljakkokilpailuja ei Asterix Olympialaisissa -albumissa käydä. Sellaiset nähdään ainakin Asterix ja rahapata -albumissa. Ehkäpä siinä vinkkiä juonta etukäteen miettiville.

Hunsrück, Saksan Kuopio

Teemalta illalla tuli Edgar Reitzin Kotiseutu 3:n viides jakso (vielä yksi on jäljellä). Vuoteen 1997 sijoittunut tarina päättyi surullisesti, täysin sivullisena mukaan vedetyn kuolemaan. Immateriaalioikeudet jylläsivät, patenttien ja tuotemerkkien vuoksi Simonin optiikka teurastettiin ja hunsrückiläiset jäivät ilman tehtaita.

Samaan aikaan kunnanvaltuusto ei ymmärrä, että ei-teollisilla immateriaalioikeuksilla voisi olla jotakin merkitystä. Museo-konserttisalikompleksille ei anneta rakennusoikeutta. Siihehän tulisi vain eksentrikko Ernst Simonin tauluja. Tuota hörhöäkö kylän pitäisi tulevat vuosisadat arvostaa?

Sitten vuoden 1997 suomalaistenkin (entisten) mahtisukujen taidekokoelmat ovat nousseet arvoonsa. Tänä päivänä Kuopion kaupunki ei laskisi käsistään Saastamoisen taidekokoelmaa. Sukujen jälkipolvet vaativat säätiöitään aivan uudenlaisella arvostuksella kuin kymmenen vuotta sitten. Eikä välttämättä ole kyse taiteeksi tehdyistä teoskappaleista. John Nurmisen säätiö tekee erinomaisen tarkkaa ja hienoa työtä omistamiensa karttojen parissa.

Viime viikonlopulla kirjauduin Facebookiin. Laitoin näköjään kuvaksi sellaisen, jossa tuijottelen Puijon tornia. Niin, Kuopiossa olen syntynyt. Pari vuotta sitten mietin kuvan taloa saneerauskohteeksi, mutta Clarissani ei siitä innostunut.

Eräs etäinen sukulaiseni on siinä asunut. Asunto tuli hänelle työsuhteen myötä, puolueen Kuopion läänin läntisen vaalipiirin piirisihteerinä hän sai huoneen (ikkuna äärimmäisenä vasemmalla) talosta 1910-luvulla.

Yhteiskunnallisuuden paluu

Ensi keväänä näyttäisi yhteiskunnallisuus palaavan voimakkaasti Suomen kirjamarkkinoille. Tammi elvyttää Huutomerkki -sarjansa ja WSOY tuo sen kilpailijaksi uuden Barrikadi -sarjan. Helsingin Sanomien mukaan pamfleteilla nähdään olevan erityistä annettavaa tälle viihteellistyneen median ajalle. Barrikadin ideana on jatkokeskustelujen mahdollisuus netissä.

Suuret kustantajat eivät ole hankkeissaan yksin. Esimerkiksi Multikustannus on aloittamassa omaa Erottaja -sarjaansa.

Sarjojen kompastukiveksi saattaa muodostua hinta. Tammi ja WSOY tavoittelevat reippaasti alle 20 euron kappalehintaa, meidän kirjakauppasysteemissämme ei sen hintaisille kirjoille ole oikein myyntikanavaa. Loistopokkarit ovat poikkeus, mutta poikkeuksellisia ovat niiden myyntipaikatkin.

Yhteiskunnallisten pamflettien kukoistusaika Suomessa oli 1960/70-lukujen taitteessa. Silloin kustantajat vielä määrittelivät teostensa vähittäismyyntihinnat, joita kaikkien kirjakauppojen oli noudatettava. Eduskunta vapautti kirjojen hinnat vuonna 1971 -- ennen tuota käydyssä keskustelussa varoiteltiin siitä mitä on tapahtunutkin: myynti keskittyy tiettyihin nimekkeisiin ja vähälevikkisten myynti pienenee.

Toivottavasti jakelu ja myynti saadaan kuitenkin asiallisesti järjestettyä.

Erottaja -sarjan keväällä tulevista teoksista ehdottoman mielenkiintoinen on Olli Lagerspetzin Lika, joka ei pelkästään pamfletiksi jää. Mainostekstin mukaan "lika ei ole ainoastaan fysikaalinen ilmiö, vaan se ja sen erilaiset kontekstisidonnaiset merkitykset rakentuvat paljon enemmän ihmisten välisessä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa kuin suoralta kädeltä tulisi ajatelleeksi. Tietyt asiat ja esineet ”muuttuvat” likaisiksi joutuessaan väärään paikkaan, vaikka ne eivät matkallaan mitenkään konkreettisesti likaantuisi. Esimerkiksi kenkä lattialla on asianmukaisessa paikassa, mutta kenkä ruokapöydällä on väärässä paikassa – vaikka se olisi juuri ostettu ja vasta otettu puhtaana esille laatikosta. Näin lika ja sen määrittely toimivat osaltaan tärkeinä tekijöinä maailmankuvan hahmottamisessa ja arkipäiväisen toiminnan jäsentämisessä."

Olli Lagerspetz oli syksyllä aiheesta Aristoteleen kantapäässä puhumassa. Taitaa ohjelma vielä Ylen radiosoittimesta jonkin aikaa löytyä.

Sarjakuvaopastusta

Tänään kirja-arvio:

Mari Ahokoivun tuore Sarjakuvantekijän opas (BTJ 2007) päivittää tietomme tämän valloittavan kirjallisuudenlajin tekemisen saloista – kokonaan sarjakuvana. Paljon onkin ehtinyt tapahtua niin tekniikoissa kuin sarjakuvissa itsessään Ahlqvist-Kutilan oppaan ilmestymisestä (Kemin sarjakuvakeskus 1988). Kemiläisetkin ovat uuden oppaan julkaisseet, Ilpo Koskelan Pienen oppaan sarjakuvien piirtämiseen (Lasten kulttuurikeskus Sarjis 2007).

Onhan toki tuossa välissä julkaistu sarjakuvaseuran sivuilla Reima Mäkisen Kupla-akatemia ja viime vuosina kiihtyvään tahtiin pääasiassa japanilaista tuotantoa olevia mangapiirrosoppaita. Ahokoivu ja Koskela kuitenkin ponnistavat länsimaisesta, tai sanottakoon suomalaisesta sarjakuvantekemisen traditiosta.

”Kirjan tarkoitus on auttaa aloittamaan”, määrittelee Ahokoivu alkusanoissa. Se kuvaakin hyvin teoksen sisältöä. Liikkeelle lähdetään tarinan tärkeydestä. Ahokoivu kehottaa kokeilemaan kaikkea, etsimään, erehtymään, korjaamaan ja löytämään. Kuljetaan ideasta käsikirjoitukseen, luonnoksista omakustanteisiin, nettisarjakuviin ja sarjakuvablogeihin.

Ilpo Koskelan opas on nimensä mukaisesti pieni, 20-sivuinen piirtämisen perusteisiin pureutuva kirjanen. Koskela tukeutuu perinteiseen oppikirjailmaisuun kertoen tekstin ja kuvituksen avulla. Pienessä oppaassa käydään läpi ideoinnin ja piirtämisen vaiheet klassisen sarjakuvanteon mukaisesti. Näin Koskelan opas on kuin täydennys Ahokoivun teokselle.

Molemmat oppaat on suunnattu lapsille ja nuorille. Kemissä sijaitsevan Lasten kulttuurikeskus Sarjiksen valtakunnallinen erityistehtävä on juuri lasten sarjakuvakuvatoiminnan kehittäminen. Ahokoivun opas sopii isommillekin lukijoille, vaikka BTJ:n mainosmateriaali sitä erityisesti nuorille suosittaa.

Ahokoivun teoksessa silmiinpistävää on välineiden arvottaminen kalliiksi ja edullisiksi. Harjoituksissakin nousee esille työekonomia, harjaantuminen tekemään nopeasti. Mutta eihän rahaa voi harrastuksessakaan ohittaa, ja tästä(kin) harrastuksesta voi kasvaa ammatti. Ja onhan toki nopeasti tekemisessä oma tekniikkaa harjaannuttava puolensa.

Ahokoivun opas on sujuva luettava, joka pitää otteessaan loppumetreille saakka. 11-vuotias tyttäreni luki teoksen kertaistumalta. Ideoita näkyy tarttuneen hänen perhepiirissä ilmestyvään ”pienlehteensä”.

Mari Ahokoivu. Sarjakuvantekijän opas. BTJ 2007. 141 s.

Ilpo Koskela. Pieni opas sarjakuvien piirtämiseen. Lastenkulttuurikeskus Sarjis 2007. 20 s. (Julkaisutiedote Kemin sarjakuvakeskuksen uutisissa)

Palaneen laivan hylky ja muita aarteita

1950-luvulla J. E. Salomaa kirjoitti Historia ja nykyaika -teoksensa käsikirjoitukseen, että oli lukenut sanomalehdestä kapteeni Kiddin (k. 1701) aarteen löydetyn Pohjois-Amerikan mantereelta.

Eilen Helsingin Sanomat kertoi, että kapteeni Kiddin laiva löytyi Karibianmerestä. Kiddin 'tarumaisen' aarteen etsinnän lehti kertoo edelleen jatkuvan eri puolilla maailmaa. Yhdysvaltalaisten meriarkeologien mukaan aarretta ei laivasta löydy, koska sen miehistö vei mukanaan ennen aluksen sytyttämistä.

Indianan yliopiston meriarkeologi Charles Becker kollegoineen on varma, että Dominikaanisen tasavallan rannikolta tavattu hylky on Kiddin valtaama Quedagh Merchant -alus. Tuon laivan kaappaus vuonna 1698 Afrikan itäpuolella oli Kiddin ainoa menestys. Aarteen täytyy siis olla peräisin tuosta poltetusta aluksesta.

J. E. Salomaa kirjoitti William Kiddin aarteesta historiantutkimuksen hypoteeseja käsitellessään. Jos historialliset lähteet kertovat ristiriitaista tietoa tutkija ei Salomaan mukaan voi tyytyä kertomaan, että A sanoo X ja B sanoo Y vaan olisi pyrittävä kriittisesti selvittämään onko X vai Y todennäköisempää. Molempiahan vastaus ei missään tapauksessa voi olla.

Kritiikissä on löydettävä keskilinja. Liika kriittisyys johtaa samaan kuin kritiikittömyys. Asia jää selvittämättä. Salomaa ehdottaa hypoteesien muodostamista ja niitä deduktiivisesti koettelemalla löydetään muun tiedetyn kanssa sopusointuinen ratkaisu.

Kiddin aarteen osalta ratkaisu saadaan, jos se löydetään siitä paikasta jossa aiheesta kertovat epämääräiset lähteet sanovat sen olevan. Toistaiseksi ei siis ole löytynyt, vaikka lehdistö on usein siitä kertonut.

Charles Becker kollegoineen on koetellut teoriaansa, ja tutkimus jatkuu. Löydettyjen ja Quedagh Merchantissa olleiden tykkien samankaltaisuuden perusteella alustava tieto on annettu julkisuuteen. Meriarkeologia on tyyristä puuhaa, ehkä näin saadaan rahoittajia jatkotutkimuksiin paremmin. Tosin 1600-luvun tykkien valmistusteknologiaan tutustuminenkin voisi avartaa näkemyksiä mahdollisuuden todennäköisyydestä.

Joskus väärät julkisuudessa olleet tiedot heijastuvat vuosisatoja pulpahtaen sitkeästi uudelleen esiin juuri lehdistön kautta. Suomessa yksi sellainen on Daniel Cajanus ja hänen vaiheensa. Viimeksi näitä vääriä pohjatietoja olen nähnyt Riikka Ala-Harjan Jättiläisessä (2007).

Populaarikulttuurin legendoista liikkuu jatkuvasti vaikka millaisia taruja. Esimerkiksi Borgå Tidning joutui 8. tammikuuta 1840 korjamaan Wasa Tidningin numeron 52/1839 tietoja. Pitkä Taneli ei ollut köyhistä vanhemmista ja vaatimattomista oloista, vaan hänen isänsä oli Paltamon kappalainen Anders Cajanus.

Suurinta hallaa Cajanuksen vaiheiden tuntemukselle on tehnyt C. Gjörwellin Svenska biblioteket (Tukholma 1757). Artikkelin tiedot ovat kuin hatusta vetäistyt, ehkäpä poliittisista syistä. Nimittäin 1723 Cajanus lähti Paltamosta ja Suomesta värväytyen Puolan kuninkaan August II Väkevän hoviin kornetiksi.

Sellainen oli Ruotsille suuri arvovaltatappio Suuren Pohjan sodan jälkeenkin. Oma mittava ja kuuluisa kansalainen heti sodan jälkeen värväytyi vastapuolen palvelukseen. Sellaista ei sopinut julkituoda.

Ei siinä mitään, sellaista sattuu koko ajan. Mutta tällaiset populaarimmat aiheet tapaavat jäädä oikomatta. Niinpä Gjörwellin 'tiedot' kirjattiin suomalaisiin tutkimuksiin ja jopa Cajanuksen sukutauluihin.

(Kuvassa Cajanus hollantilaisilta sivuilta)

Ilmastokokous

Kekrin aikoihin Huutomerkin kauhuruno- ja elokuvaillassa esiintyi perinnepukki, joka kammoittavalla äänellä luki muun muassa Kirsi Kunnaksen runoja. Erityisen hienon kontrastin loi Tunteellinen siili.

Eilen iltapäivällä sain kotona yksityisen runoesityksen, kun tyttäreni lausui Kunnaksen Säätiedotuksen. Siinäpä sopiva teksti Balin ilmastokokoukseenkin mietittäväksi:

Säätiedotus

Kun sataa noita-akkoja
ja hirveitä hirvenkakkoja
ja kirveitä ja puukkoja
saa silloin huuliin rakkoja
jos antaa suukkoja.

Hirveiden kakkojen ei soisi taivaalta koskaan satavan.

Lapsukset

Sigmund Freud kuvaa Arkielämämme psykopatologiaa -teoksessa kielen ja kynän virheistä (lapsus linguae ja lapsus calami). Nehän ovat tuttuja, 'freudilaisia lipsahduksia'. Samassa teoksessa hän käsittelee myös virhetekoja, ja kertoo itselleen sattuneista erehdyksistä rappukäytävässä. Eräässä talossa, jonka kolmannessa kerroksessa hänen oli tarkoitus käydä, Freud kipusikin neljänteen kerrokseen.

Analyytikko otti itseään kuvannollisesti niskasta ja yritti tavoittaa ajatusta miksi hän nousi kerroksen liikaa. Freud havaitsi vihoittelevansa erästä (kuviteltua) kirjoitustaan koskevaa arvostelua, jossa häntä moitittiin liian pitkälle menemisestä.

Hän siis kipusi portaita liian pitkälle kuviteltujen haukkumasanojen kiihottamana.

Tämä tuli mieleeni eräästä tapahtuneesta sattumuksesta. Palautetta odottavana pelkäsin niin, etten kyennyt näkemään rappukäytävän ovea ollenkaan. Kuvittelisin näin jälkikäteen sen johtuneen siitä, että pelkäsin ettei kirjoitustani noteerattaisi ollenkaan. Oltaisi niin kuin sitä ei olisi kirjoitettukaan.

Onneksi pelko oli turha. On huomattu.

***

Eduskunnan suullisella kyselytunnilla eilen käsiteltiin muun muassa työmarkkinatuen korottamista. Sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälä vastasi osaltaan kysymyksiin, vaikka heti aluksi sanoikin asian kuuluvan useille eri ministereille. Hyssälä lohdutti työmarkkinatuella olevia esimerkiksi seuraavasti: "Meillä on onneksi nyt hyvä työllisyystilanne, jotenka ne, jotka ovat työmarkkinatuella, ovat kyllä nyt hyvin työllistyneet, mutta eivät kaikki. Ja niillä, jotka eivät työllisty, on usein monenlaista ongelmaa."

Hyssälän lisäksi edustajien kysymyksiin vastasi työministeri Tarja Cronberg.

Kun lipsahduksia kerta käsitellään, sellaisen kautta tuli esiin myös se, kenen Hyssälän mielestä näihin kysymyksiin olisi pitänyt olla vastaamassa: "Vastasin tähän jo aika montakin kertaa, että kyllä meillä on nyt aika hyvä työllisyystilanne, että ainakin osa näistä nyt kyllä työllistyy, meillä on paljon avoimia työpaikkoja. Niillä, jotka eivät työllisty, on jotakin ongelmia. Yleensä on jotakin ongelmia, niin kuin ministeri Risikko vastasi. (Tarkistamaton versio 1.1)"

Belgian kirjallisuudesta

Jyväskylän yliopiston kielten laitos on julkaissut oppimateriaaleissaan Jerzy Falickin Belgian ranskankielisen kirjallisuuden historian. Teos on ilmestynyt alkujaan 1990 puolaksi, suomennos on Matti Asikaisen.

Teoksella on enemmän ajallista mittaa kuin etukäteen oletin. Belgian edeltäjiähän ovat Lotharin valtakunta ja Burgundi, nyky-Belgia on vain pieni jäänne noista suurista Ranskan ja Saksan välissä sijainneista valtakunnista.

Tartuin teokseen sarjakuvakiinnostuksen perusteella. Oma lukunsa niistä löytyykin, tuleehan puolet maailmassa tuotetuista sarjakuvista nimenomaan Belgiasta. Hergé on tietenkin esitelty, muita mainitaan nimeltä ja todelliseksi sankariksi alallaan todetaan Didier Comes (s. 1942): "hänen pyrkimyksensä osoittavat sarjakuvalla olevan suuret mahdollisuudet, joita ei ole varmasti käytetty vielä läheskään loppuun asti".

Sarjakuvien romaanimaisuuden Falicki nostaa esille, mutta kovin irralliseksi muusta kirjallisuudesta lajin esittely jää. Sitä kuvastaa sarjakuvat sisällään pitävän pääluvun otsikkokin, "kirjallisen tuotannon marginaaliset muodot".

Kashmir

Kuopion Anttilassa epäröin, oli myynnissä levyjä joiden kansissa ei lainkaan kerrottu kukuka on esittäjä tai mikä on LP:n nimi.

Kannet näyttivät niin vakuuttavilta, että samaan perheensen kuuluvat viisi levyä samantien ostin. 5 x 29.90 mk. (I+II+III+IV) ja The Song Remains the Same lähikontaktissa tuntui syvimmälle sieluun uppoutuvaltalta. (tämä tapahtui joskus 1983)

Mutta nyt nelikymppisenä lihansyöjänänä Kashmir on paras ikinä.

Sietäminen ei riitä

Tänään kävin Oulun seudun ammattikorkeakoululla ja pistin merkille, että on alettu uutta elokuvalehteä julkaista, Kino Oulua. Julkaisijoina ovat POEM-Säätiö ja Oulun AV-verkosto. Tarkoituksena on esitellä alueellista elokuvatuotantoa ja lehdestä löytyikin juttua Lordin Dark Floors -elokuvan ekstraajista ja kaupungin elokuvateattereista.

Lehdestä pisti silmään yksi oululaisia ja pohjoisia asennekasvattava lausuma (tässä muistinvaraisesti): ei riitä, että hörhöjä sietää, heitäkin pitää tukea, edistää ja auttaa eteenpäin.

Kyse oli pelien kehittäjistä, mutta neuvoisin samaa suhtautumista laajemminkin taiteisiin ja kulttuuriin.

Oulun kaupunginhallitus on eilen illalla ilmeisesti perustanut kaksi uutta kulttuurin kehitysjohtajan virkaa (ja heille toimistosihteeri). Tämä Kino Oulussa esitetty ajatus voisi olla heidän toimintansa missio, ainakin näin alkuvaiheessa.

Pahaenteiseltä kuitenkin kuullostaa kulttuurilautakunnan puheenjohtajan Pekka Heikkilän ajatus tulevien johtajien toimenkuvasta: "halvin tapa edistää kulttuuria on, kun tehokkaammin noukitaan osaamista ulkoa".

Noukitaan?

Vakioitu tuote

Markkinatalouteen kuuluu, että myytävänä on vertailukelpoisia tuotteita. Että voi verrata hintoja, laatua ja muita ominaisuuksia. Tällainen vertailun mahdollistaminen edellyttää kaupattavien tuotteiden vakiointia. Sarjakuvissa on päädytty määrämittaiseen, 48-sivuiseen albumimuotoon. Tämä on selkeästi tiedossa korkeakulttuurisempiinkin taidetuotoksiin pyrkivien tiedossa. Vakioitujen määrämittojen ulkopuolisia teoksia on vaikea, ettei mahdoton saada laajamittaiseen levitykseen. Muun julkaisuasun valinta väistämättä johtaa siihen, että lukijakunta jää auttamattomasti pienemmäksi.

Tänään kirjakaupoissa kulkiessa vakiontiajatus tunki päähäni. Paljon oli hienoja kirjoja tarjolla, mutta joulumarkkinameininki teki sisällöltään kiinnostavista teoksista vain määrämittaista, vakioitua tuotetta.

Ärsyyntyminen nousi huippuunsa, kun muistin ajatuksiltaan konservatiivisen, mutta ilmaisultaan uutta hakevan argentiinalaisen Jorge Luis Borgesin (1899-1986) suomennetun tuotannon. Se käsittää kaksi nimekettä: Haarautuvien polkujen puutarhan ja Hiekkakirjan.

Nämä kaksi nimekettä osoittavat, että Suomen kustannustaloissa tekstejä käsitellään tosiaan vakioituna tavarana. Nimittäin Hiekkakirja pitää kansiensa väleissä kaksi Borgesin teosta, Brodien selonteon ja Hiekkakirjan. Haaratuvien polkujen puutarha on suomentajan valikoima.

Merkillistä on, että molemmat kokoomat on nimetty Borgesin todellisten teosten mukaan. Lukija harhautuu kirjaa luettavaksi valitessaan kuvittelemaan niiden olevan 'alkuperäisiä'.

Mutta määrämittaan saattaminen on siis tärkeämpää, kuin maailmankirjallisuuden kunnioittaminen. Julkaistu Hiekkakirja on 196-sivuinen. Kahtena alkuperäisteoksena julkaisten ne olisivat jääneet siis alle satasivuisiksi. Ei suomalaiselle kustantajalle sopiva mitta.

Se oli kirjailijan valitsema mitta ja muoto, selkeä identiteetin hakemista koskeva julkilausuma. Sellaisena olisin toivonut nuo teokset suomennoksinakin käsiini saavani.

Kirjakaupasta tarttui mukaan Le Monde diplomatiquen neljäs osa. Käymälässäkin oli sitä luettu. Ei ole ainakaan vakioitua tuotetta.

Auringonkukkaöljy keventää

1979 - fruit d'or (professeur tournesol)

[Tässä kirjoituksessa käsitellään professori Tuhatkaunoa auringonkukkaöljyn mainostajana. Auringonkukan ja -öljyn historiasta myöhempi kirjoitus auringonkukkaöljyn puristajat.]

Kvaak.fin Tintti-säikeessä Timo Ronkainen toi esille löytämänsä mainoksen (yllä), jossa professori Tuhatkauno mainostaa auringonkukkaöljyä. Ranskaksihan Tuhatkauno on Tournesol, auringonkukka, joten tarkoitukseen Hergén hahmo sopi mitä mainioimmin.

WSOY:lle Aimo Sakari käänsi Tournesolin professori Kierroksi. Sakarille oli WSOY:ltä tähdennetty kielen lyhyyttä. Sanatarkasti käännettynä tournesol on auringonkierto. Auringonkukkahan päivän mittaan seuraa auringonkulkua keräten säteet mahdollisimman tarkkaan. Koska Aurinkokierto olisi ollut kupliin liian pitkä, Sakari lyhensi sen Kierroksi.

Sakarilla Haddock on Capu. Voisi kuvitella, että se tulee kapteenista, mutta tosiasiassa Sakarin mieli kiersi asiaa pidemmin. 'Haddock' tarkoittaa myös koljaa (siis kalaa) ja tästä kehittyi sukunimipohdinnoissa Kapakala ja Capacala. Lyhyysvaatimusten seurauksena lopullisesti Sakari päätyi Capasta Capuun.

Tintti ja kumppanit toimivat jonkin verran mainosmiehinä. Kuuluisin mainostaja lienee Citroën. 2CV nähtiin jopa kuussa saakka.

Citroën on muutoinkin luonut julkiskuvaansa sarjakuvien kautta. Moebiuksen Tähti on autotehtaiden tilaustyö. Auton logo tulee tarinassa esille tunnistettavasti muttei mitenkään häiritsevästi. Näin koin vaikka itse Renault -ihmisiä olenkin.

Itsenäisyysjulistus

Laajoilla sähköpostilistoilla käydään nykyisin harvoin keskusteluja. Niinpä olikin yllättävää, kun Pentti Stranius itsenäisyyspäivänä kirjoitti H-verkon listalle itsenäisyyden juhlistamistavoista. "Miksi me emme osaa muuta kuin sotia itsenäisyyspäivänämme – miksi tämä toistuva kamppailuhistoria? Ketä se palvelee?" Olisi kohteliasta suurta venäjänkielistä väestöämmekin kohtaan juhlia toisin, pohtii Stranius.

Muun muassa Antero Leitzinger vastasi Straniukselle. Leitzingerin mielestä "ei liene kohtuutonta, että kun vuodessa vietetään useampiakin erilaisia rauhan ja rakkauden päiviä, niin yhtenä päivänä teemana voisi olla myös sota ja sulkeisharjoitukset, ihan maailmanhistorian ja arkitodellisuuden monipuolisuuden tunnustamiseksi".

Tuollainen yksi sodan- ja sulkeistenpäivä kalenterista löytyykin, Mannerheimin syntymäpäivä, puolustusvoimain lippujuhlan päivä 4. kesäkuuta. Ajankohtakin on vuodenaikojen normaalin kulun mukaan sulkeisille suotuisampi.

Ettei itsenäisyyspäivää siihen ole uhrattava.

Itsenäisyyspäivään oleellisesti liittyvä itsenäisyysjulistus on nyt digitoitu Kansallisarkistossa. Miljoonantena digitoituna asiakirjana.

Mielenkiintoinen on itsenäisyysjulistuksemme viides kappale. Tuo joka alkaa "Venäjän kansa on, kukistettuansa tsaarivallan, useampia kertoja ilmoittanut aikovansa suoda Suomen kansalle sen vuosisataiseen sivistyskehitykseen perustuvan oikeuden omien kohtaloittensa määräämiseen". Ehkä siksi itsenäisyysjulistuksemme on jäänyt arkistoon pölyttymään, eikä sitä löydy kaikkien koulujen, kirkkojen ja virastojen seiniltä.

Suomen Kansalle.

Suomen Eduskunnan istunnossa tänä päivänä on Suomen Senaatti puheenjohtajansa kautta antanut Eduskunnan käsiteltäväksi m.m. ehdotuksen uudeksi hallitusmuodoksi Suomelle. Antaessaan tämän esityksen Eduskunnalle on Senaatin puheenjohtaja Senaatin puolesta lausunut:

Suomen Eduskunta on 15 päivänä viime marraskuuta, nojaten maan Hallitusmuodon 38 §:ään, julistautunut korkeimman valtiovallan haltiaksi sekä sittemmin asettanut maalle hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen. Tämän kautta on Suomen kansa ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, ja nykyiset olot sekä oikeuttavat että velvoittavat siihen. Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.

Tämän päämäärän saavuttamiseksi tarvitaan lähinnä eräitä toimenpiteitä Eduskunnan puolelta. Suomen voimassaoleva Hallitusmuoto, joka on nykyisiin oloihin soveltumaton, vaatii täydellistä uusimista, ja siitä syystä hallitus nyt on Eduskunnan käsiteltäväksi antanut ehdotuksen Suomen hallitusmuodoksi, ehdotuksen, joka on rakennettu sille perusteelle, että Suomi on riippumaton tasavalta. Katsoen siihen, että uuden hallitusmuodon pääperusteet on saatava viipymättä voimaan, on Hallitus samalla antanut esityksen perustuslain säännöksiksi tästä asiasta sekä eräitä muitakin lakiehdotuksia, jotka tarkoittavat tyydyttää kipeimmät uudistustarpeet ennen uuden hallitusmuodon aikaansaamista.

Sama päämäärä vaatii myös toimenpiteitä Hallituksen puolelta. Hallitus on kääntyvä toisten valtojen puoleen saadakseen maamme valtiollisen itsenäisyyden kansainvälisesti tunnustetuksi. Tämä on erityisesti nykyhetkellä sitä välttämättömämpää, kun maan täydellisestä eristäytymisestä aiheutunut vakava asema, nälänhätä ja työttömyys pakottavat Hallitusta asettumaan suoranaisiin väleihin ulkovaltojen kanssa, joiden kiireellinen apu elintarpeiden ja teollisuutta varten välttämättömien tavarain maahantuomiseksi on meidän ainoa pelastuksemme uhkaavasta nälänhädästä ja teollisuuden pysähtymisestä.

Venäjän kansa on, kukistettuansa tsaarivallan, useampia kertoja ilmoittanut aikovansa suoda Suomen kansalle sen vuosisataiseen sivistyskehitykseen perustuvan oikeuden omien kohtaloittensa määräämiseen. Ja laajalti yli sodan kaikkien kauhujen on kaikunut ääni, että yhtenä nykyisen maailmansodan tärkeimmistä päämääristä on oleva, ettei yhtäkään kansaa ole vastoin tahtoansa pakotettava olemaan toisesta riippuvaisena. Suomen kansa uskoo, että vapaa Venäjän kansa ja sen perustava kansalliskokous eivät tahdo estää Suomen pyrkimystä astua vapaiden ja riippumattomien kansojen joukkoon. Ja Suomen kansa rohkenee samalla toivoa maailman muiden kansojen tunnustavan, että Suomen kansa riippumattomana ja vapaana paraiten voi työskennellä sen tehtävän toteuttamiseksi, jonka suorittamisella se toivoo ansaitsevansa itsenäisen sijan maailman sivistyskansojen joukossa.

Samalla kuin Hallitus on tahtonut saattaa nämä sanat kaikkien Suomen kansalaisten tietoon, kääntyy Hallitus kansalaisten, sekä yksityisten että viranomaisten puoleen, hartaasti kehoittaen kutakin kohdastansa, järkähtämättömästi noudattamaan järjestystä ja täyttämään isänmaallisen velvollisuutensa, ponnistamaan kaikki voimansa kansakunnan yhteisen päämäärän saavuttamiseksi tänä ajankohtana, jota tärkeämpää ja ratkaisevampaa ei tähän asti ole Suomen kansan elämässä ollut.

Helsingissä 4. päivänä joulukuuta 1917.

Suomen Senaatti

Vesisäiliö tulevaisuudesta

Aku Ankka -lehti muistaa 60 vuotta sitten syntynyttä Roope-setää. 1947 Carl Barks piirsi Akun rikkaan sedän Joulu Karhuvuorella -tarinaan. Juhlanumerossa Barksin töistä on mukana Setelivuori vesitornissa. Suomessakin tarina on ensimmäisen kerran nähti jo 1952 (n:o 2B).

Barksin kuvaamasta teräksisestä vesisäiliöstä tulee väistämättä mieleen hiljan Ranskassa huutokaupattu Matti Suurosen muovinen Futuro -talo (1968). Futurosta on tehty kirjakin, Tulevaisuuden talo menneisyydestä, jonka ovat toimittaneet Marko Home ja Mika Taanila.

Uskaltaisinpa väittää, että Barksin vesitornilla on ollut vaikutusta Futuron syntyyn.

Juhlat seuraavana sunnuntaina

90 vuotta sitten uutisvirta ei ollut jatkuva, eikä läheskään reaaliaikainen. Tieto Suomen itsenäistymisestä ja sen kansainvälisestä tunnustamisesta saapui Hämeen pohjoisen vaalipiirin äärilaidalle Muurameen vasta 19. tammikuuta 1918. Seuraavana päivänä molemmat tärkeät paikalliset yhdistykset, nuorisoseura ja työväenyhdistys, pitivät kokoustaan. Tieto Suomen itsenäisyyden varmistumisesta noteerattiin yhdistyksissä, kuten arvata saattaa, eri tavoin.

Tiedonkulku Neuvosto-Venäjän tunnustuksesta kesti Keski-Suomeen kesti vajaat kolme viikkoa. Pietarissa uusi maa tunnustettiin 31. joulukuuta 1917, Tukholmassa, Berliinissä ja Pariisissa 4. tammikuuta 1918. Koska Ruotsin, Saksan ja Ranskan tunnustamisen perusteena oli Neuvosto-Venäjän antama tunnustus, tiedonkulku metropolista toiseen oli aivan eri luokkaa kuin maaseudulla.

20. tammikuuta Muuramen työväenyhdistys päätti järjestää seuraavana sunnuntaina (eli 22.1.1918) työväentalollaan itsenäisyysjuhlat. Ne vietettiinkin ja samalla ne olivat ensimmäiset itsenäisyysjuhlat Muuramessa.

Samaisena perjantaina 20. tammikuuta Muuramen Nuorisoseuran kokouksessa itsenäisyys ei puolestaan noussut varsinaiselle asialistalle. Nuorisoseura oli jo maaliskuussa 1917 viettänyt suuret “tsaarin kuoppajaiset“. Suuret juhlista teki väliaikaisen hallituksen antama lupaus vapaudesta.

Tammikuussa 1918 nuorisoseura ei järjestänyt itsenäisyysjuhlia. Vuoden 1917 toimintakertomukseen sihteeri lisäsi lauseen “ennen vuosikokousta olemme saaneet tietää, että olemme itsenäinen vapaa kansa, joka nyt todella ulkovaltojenkin puolelta on kansakuntien joukkoon korotettu“. Aikaisemmin samassa kappaleessa kerrotaan kuinka Muurame oli erotettu omaksi, itsenäiseksi seurakunnakseen Korpilahdesta.

Myöhemmin on samojen pöytien ääriin, samoihin saleihin ja samaan aikaan mahduttu juhlimaan. Toukokuun 11. päivän 1927 tapahtumilla oli tärkeä merkitys.

Kotiseututyön arvo

4. joulukuuta 2007 Kaleva kirjoitti Paavo Rintalasta (1930-1999) kulttuurisivuillaan. Kulttuuritoimitus nostaa esille Rintalan lanseeraaman "oululaisuuden".

4. joulukuuta 2007 oululainen Kaisu Mikkola valitsi romaanien Finlandia-palkinnon voittajan.

Kalevan juttuvalinnalla ja palkinnon valitsemisella on tiukka ja harkittu yhteys, varsinkin kun yksi ehdolla olevista teoksista on Oulussa joskus muinoin syntyneen Hannu Väisäsen kirjoittama. Kustantajan Kulmassa Jan Erola kirjoittikin tämän asetelman selvittyä: Väisänen voittaa.

Sama lienee laskettu Kalevan kulttuuritoimituksessa. Rintalan "oululaisuuden" esiinnosto nyt on pesäeron tekoa Mikkolaan.

Mitä se Rintalan "oululaisuus" sitten on? Kulttuurivihamielisyyttä.

Faustuksessa (1996) Rintala kirjoittaa vain "poikkeusihmisten" estäneen häntä sortumasta "oululaisuuteen eli kulttuurivihamielisyyteen". Lisäksi Kaleva muistuttaa Rintalan Ajassa ja unessa (1993) kiitelleen, että hän jo varhain pääsi pois Oulun otteesta Helsinkiin opiskelemaan.

Myös Hannu Väisänen jätti varhain Oulun kasarmit taakseen.

Arviossaan Pirkko Alhoniemen Minuuden liitupiiristä (tutkielma Paavo Rintalan myöhäisvaiheen proosatuotannosta) Kalevaan kirjoittanut Eero Marttinen toteaa kainostelematta:

Itse arvostelin aikanaan Rintalan myöhäistuotannon kirjat teos teokselta niiden ilmestyttyä. Olin jo silloin sitä mieltä, että Rintala kirjoittaa nyt Nobel-tason tekstiä.

Eikä hän saanut koskaan teoksistaan edes Finlandia-palkintoa, vaikka olikin ehdolla useaan kertaan. Se kertoo Suomen suurimmasta kirjallisuuspalkinnosta ja sen jakajista sekä jakoperusteista aika paljon.

(Kuva (c) Ville Ranta, KULTTUURIJUNA - Sarjakuvareportaasin epilogista)

Rakkaus pääoman asialla

Sitä kuvittelisi, ettei raha ja markkinatalousjärjestelmä tunkeutuisi sellaiselle ihmiselämän alueelle kuin rakkaus. Niin vain kuitenkin on. Itseasiassa rakkausavioliitot ovatkin kapitalistisen järjestelmän kannalta otollisempia kuin vanhempien myötäjäismaksuin järjestämät liitot.

Lena Edlund ja Nils-Petter Lagerlöfz (pdf) ovat The American Economic Reviewissä viime vuonna julkaistussa artikkelissaan tarkastelleet taloustieteellisesti järjestettyjen ja rakkausavioliittojen aiheuttamia rahavirtoja sukupolvelta toiselle. Rakkausavioliittojen kohdalla rahavirrat kasautuvat ja siten muodostavat suurempia pääomia molempien puolisoiden vanhempien vapaaehtoisesti luovuttaessa omaansa tietyille jälkeläisilleen. Lisäksi rakkaudesta naimisiin menneille kertyy tätä kautta varoja huomattavasti nuoremmalla iällä -- näin nuorenparin pääoman kartuttamiseen on enemmän aikaa.

Nuorten miesten näin saama taloudelliden asema vanhempiin miehiin verrattuna on heijastunut yhteiskunnassa kasvuna, kasvuhakuisuutena.

Länsimaissa on suosittu rakkkausavioliittoja jo keskiajalta, muualla vasta 1950-luvulta lähtien. Ehkä tämä voisi olla yksi Euroopan historiallisen taloudellisen nousun selittäjä?

Kun länsimainen parinmuodostustapa leviää kolmannessa maailmassa, on oletettavaa, että tulokset ovat samat. Laskelmien perusteella pitkällä aikavälillä siitä on kaikille hyötyä.

Mutta lyhyellä epäselviä.

Ehkäpä siksi sinkkuna oleminen on niin yleistynyt. Kun ei muutenkaan tunnu pitkäjänteisyyttä löytyvän.

Sensuurista huolimatta

B. F. Godenhjelmin Oppikirja Suomalaisen kirjallisuuden historiassa (1884) esittelemiä kansanrunoilijoita on myös Antti Puhakka (1816-1893).

Aikaisemmin esittelin Vihta-Paavon (Paavo Korhonen, 1775-1840) ja Pietari Makkosen (1785-1858). Antti Puhakan erityisalaksi mainitaan pilkkarunot, joista malliksi Surulaulu 1850 vuoden kiellosta. Vuoden 1850 kielto oli sensuuriasetus, joka kielsi julkaisemasta mitään muuta kuin uskonnollista tai taloudellista kirjallisuutta. Se kumottiin kymmentä vuotta myöhemmin 1860.

Surulaulu 1850 vuoden kiellosta

Ei ole vielä lintu raukat
Mitannunna mieltään
Pitämähän pienempänä
Liian suurta kieltään.

Eikö liene asetusta
Ensinkänä tienneet,
Kun on aina rallatusta
Ennellähän pienneet.

Vaan jos vanhat pitkäparrat
Rähinänne kuulee,
Niin he meitä laulamahan
Opettavan luulee.

Sitten teidän rähinänne
Pian kohta puuttuu;
Kaikki koirankuonolaiset
Meidän päälle suuttuu.

Minä neuvon lempeästi
Asetusten mukaan:
Nyt ei ole laulannolle
Julkinaista lupaa.

Minun raukan laulantoni
Esivalta kielti,
Koska minä iloisesti
Joutohetket vietin.

Niin nyt soisin, että vielä
Saisi linnut laulaa,
Eikä pantais milloinkana
Heille paulaa kaulaan.

Sitten riemurallatusta
Saisin vielä kuulta,
Vaikka kohta laulun mahti
Unehtuupi multa.

Koska pääsky enemmältä
Laulamahan yltyy,
Silloin vesi silmistäni
Yhtenähän hyrkyy.

Vaan kun rastas lauleleepi
Lehdikossa salaa,
Sitten luonto laulamahan
Minullakin halaa.

Sitten laulan hiljaisesti
Siellä hänen mukaan:
Lillin, lallin, tillin, tallin,
Ett’ei kuule kukaan.

Käköseni kultarinta
Älä kuku mäellä,
Siitä saapi paha huuto
Väkivallan väellä.

Mene tuonne kukkumahan
Lehtovaaran rotkoon,
Minä tulen kuulemahan
Illoin, aamuin notkoon.

Ja jos siellä laulavani
Jonkun kerran kuulet,
Älä toki ilmoita, kun
Venäjälle tullet!

Ensipainos

Antiikkia, antiikkia -ohjelmassa eilen illalla esiteltiin Brysselin antiikkitarjontaa. Kun kyse oli Brysselistä, ei tietenkään voitu olla ohittamatta Tinttiä. Vierailtiin Tinttiin erikoistuneessa liikkeessä, jossa oli myynnissä muun muassa Tintin au pays des Soviets (Tintti Neuvostojen maassa) -albumin ensipainos vuodelta 1930 Hergén tekemin Tintin ja Miloun nimikirjoituksin.

Hintaa albumilla oli 25000 euroa.

Muutoinkin ohjelmassa liikuttiin Tinteistä tutuissa maisemissa: Yksisarvisen salaisuuden alkusivuilla.

Wald

"Suomalainen on aina vihannut metsää", tapasi professori Ahvenainen seminaareissaan aina silloin tällöin todeta. Saman tyyppisen haastattelun on professori Lehtonen antanut Uutispäivä Demarille. Kun tätä ajatusta on pitkään päässään pitänyt, niin sitä vakuuttavammalta se on alkanut kuullostaa. Vaikka jo pitkän aikaa sitten lailla säädettiin "älköön metsää hävitettäkö" niin samaan aikaan maksettiin palkkiota metsän hävittämisestä, ts. pellonraivaamispalkkioita. Joillekin vielä sen jälkeenkin kun pakettipeltokorvauksia oli maksettu.

Metsän pohtiminen tulee suomalaisuuden lisäksi lähelle oman sukunimen kautta. Suvussa on ollut valtiopäiväedustajia ja kansanedustajia, mutta sukunimi on otettu käyttöön jo ennen heitä.

Suku oli aikoinaan ja osin edelleenkin Lapveteläisiä. Se sitten haarautui muun muassa Mömmöiksi ja Valloiksi. Koska nämä olivat lisänimiä, niin ne eivät saaneet loppuunsa perisavolaista nen-päätettä. Lapsuudessa Kuopiossa nen-loppumaton sukunimi tuotti suuria vaikeuksia, kaikissa uusissa asiointi paikoissa nimi käännettiin valtaseksi, tai sitten ainakin varmennettiin nen-päätteen puutos.

Lapveteläisten lisänimet juontavat 1600-luvulle. Onkiveden rannoilla asusteli peräkkäin useampi Enewald niminen isäntä, ja tuon saksalaisperäisen nimen loppuosasta (wald ~ metsä) nykyinen sukunimi oletettavasti juontaa.

Valta ei siis ole sitä miltä se kuullostaa. Etymologisesti tulkittuna se on siis metsä.

Ja täytyy myöntää, tietynlaisen itsevihan (inhon) vallassa täältä tähän kirjoittelen.

Menneisyydenhallinta

Kun kirjoittaa työpaikkahakemusta, on oma koulutus- ja työhistoriansa esitettävä siinä siten, että se on kuin suora osoitin kohti haluttua tulevaisuutta eli haettua työpaikkaa. Että on potentiaalia, potenssia ja patoutunutta nälkää. Olisi siis osattava esittää menneisyytensä nykyhetkessä niin, että se tuottaisi toivotun tulevaisuuden.

Uutisten mukaan Paavo Lipposelta ilmestyy ensi keväänä kirja Seitsemän veljeksen perilliset. Siinä Lipponen puuttuu muun muassa keskusteluun menneisyydenhallinnasta ja tuo esille hänen mielestään väheksyttyihin asioihin.

Ensi keväänä selviää, mitä ne ovat.

"Keskustelu menneisyydenhallinnasta" tuo mieleeni yksinkertaisen, mutta usein vaikeasti tajuttavissa olevan totuuden, että historiaa ei ole olemassa. Siksi tarvitaan menneisyydenhallintaa, joka siis on, kuten työpaikkahakemuksen tapauksessa, tulevaisuuden suunnittelua ja tulevaisuudelle asetettuja toiveita.

Kun iltapäivälehdet kertovat Kansallisteatterin Tuntemattoman sotilaan olevan "mautonta ja naurettavaa! Tässä loukattiin Suomen sotasaavutuksia, jotka ovat pyhiä, ja ampumalla tehtiin pilkkaa kuvissa olevista ihmisistä", kerrotaan menneisyyden kautta ettei ankarista, kovista arvoista haluta tulevaisuudessakaan luopua.

Historian olemattomuus ei ole mikään nykyteoreetikkojen kielipelailun tulos. Loogisen päättelyn kautta tällaiseen tulokseen päätyi kirkkoisä Augustinus Tunnustuksissaan (n. 398):

... on ainakin päivänselvää, että sitä, mikä on tulevaista, ei ole olemassa, eikä liioin sitä, mikä on mennyttä. Oikeastaan siis ei voi sanoa: on kolme aikaa, mennyt, nykyinen ja tuleva. Asianmukaisemmin ehkä sanottaisiin, että on kolme aikaa: menneen nykyisyys, nykyisen nykyisyys ja tulevan nykyisyys. Sillä nämä kolme ovat jollakin tavalla sielussa, muualla en niitä näe. Menneen nykyisyys on muisti, nykyisen nykyisyys on havainto ja tulevan nykyisyys odotus. Jos suodaan puhua näistä kolmesta, silloin minä näen kolme aikaa ... (suom. Otto Lakka)

Ihan pölhö tarina

Helsingin Sanomat kertoivat, että uudessa Aku Ankassa seikkaillaan Suomessa. Niin seikkailtiin, tänään keskiviikkona posti lehden tänne Ouluunkin toi.

Kohderyhmään paremmin kuuluva tyttäreni arvioi Suomen visiittiä otsikon sanoin.

Aku ja Ankkalinna ovat niin tuttuja, että lukiessa niiden arvioi olevan kotiympäristöä. Siksi tuntuukin jotenkin vieraannuttavalta, kun tuttu tulee tänne. Vieraaksi.

Onneksi matka suuntasi Inariin, joka on niitä harvoja Suomen eksoottisia paikkoja. Tältäköhän niistä muiden maailman maiden, esimerkiksi Etelä-Amerikan, asukkaista tuntuu, joiden kamaraan Roope, Aku ja veljenpojat tekevät mitä erilaisempia aarteen- ja mineraalienetsintämatkoja?

Nihil est incertius vulgo

Tammi on julkaissut Olympos -sarjassaan Aura popularis eli kuinka vaalit voitetaan -teoksen. On teos tainnut ilmestyä jo ennen maalisvaaleja, mutta Oulun yliopiston kirjaston uutuushyllyyn nyt marraskuussa tuli. Parempi myöhään, nyt näkee miten kansansuosion tuulet ovat puhaltuneet toisaalle.

Aura populariksen pääosan muodostaa Quintus Tullius Ciceron kirjoittamaksi arveltu Vaaliehdokkaan opas. Se syntyi aikoinaan tekijän veljeä, kuuluisampaa Ciceroa, eli Marcus Tulliusta varten eräänlaiseksi taustamuistioksi, ei yleiseen julkisuuteen. Julkista esiintymistä eli vaalimainoksia on teoksen loppuun koottu Pompeijin seiniltä. Suomentaja Laura Lahdensuu ja Ari Saastamoinen taustoittavat tekstejä monin puolin.

Quintus kirjoitti oppaan Marcus Tulliukselle konsulinvaalia varten. Roomassa konsulin virka ei ollut poliittinen toimi, vaan maan korkein virkamies. Valtaa siis kuitenkin huomattavasti, siinä määrin, että virkakausi oli vain vuoden. Eikä uudelleenvalintaan ollut mahdollisuutta.

Quintus opastaa veljeään lupaamaan pyytäjille apunsa, vaikka todellista halua sellaiseen ei olisikaan. "Kaikki toivovat sinun mieluimmin valehtelevan kuin kieltäytyvän." Quintus kertoo eräästä Caius Cotasta, vaalitaistojen mestarista, jolla oli tapana luvata apua kaikille. Tosipaikan tullen hän kuitenkin auttoi vain niitä, joilta uskoi saavansa parhaat vastapalvelukset. Asioilla kun on tapana järjestyä ilman auttamistakin ja joskus jopa sattuma hoitaa pyynnöt parhain päin. Quintus näki niin, että riski annetun lupauksen lunastamiseen oli "pieni" ja "kaukainen". "Loppujen lopuksi pahinta mitä saattaa käydä on se, että joku, jolle on valehdeltu, suuttuu."

Kannatti siis antaa lupauksia, valehdellakin, koska kiinni jäämisen riski oli pieni.

Vaaliehdokkaan opas on kirjoitettu vain konsulinvaalia varten. Aivan lopussa Quintus teroittaa erityisesti, ettei hänen kirjoittamastaan "sen vuoksi ole hyötyä ... poliittisiin virkoihin pyrkiville".

Viisaita nuo roomalaiset.

Kaljatehtaan hanslankari

Posti toi tänään uuden Ankkalinnan Pamauksen. Lehtihän on Timo Ronkaisen ansiokkaasti päätoimittama ja pääosin kirjoittamakin suomalainen Disney-fanzine. Uusin numero on "suuri politiikkanumero", jossa haetaan Ankkalinnan poliittisia värityksiä tarkoituksellisen politiikattomuuden takaa.

On lehdessä minunkin juttu Avussa julkaistuista Walt Disneyn tarinoita -sarjakuvista, mutta se ei liity lehden pääteemaan.

Ronkainen tarkastelee laajassa pääjutussa Carl Barksin ja nykyankan poliittisia teemoja. Mikki Hiiren poliittista toimintaa käsittelee tanskalainen Niels Houlberg Hansen. Selkeimmin sarjakuvissa näkyy kylmän sodan vaikutus ja ammattiyhdistysliikkeen halveksunta.

Mielenkiintoista on myös tehdastyöläisten puuttuminen lähes kokonaan. Mutta Ronkaisen mukaan se selittyy Yhdysvaltalain 1950-lukuisesta sosiaalisesta jakautumisesta: neljä viidesosaa työvoimasta toimi palvelualoilla.

Nykyinen Aku Ankkahan työskentelee pääasiassa, jollei ole toteuttamassa jotain haavettaan tai tempaustaan, Kattivaaran margariinitehtaassa. Barks alkujaan sijoitti Akun skunkkiöljytehtaan juoksupojaksi, muissa pohjoismaissa tämä käännettiin margariinitehtaaksi ja siitä se vakiintui tanskalaisjohdossa tehdyn Aku Ankan pääammatiksi.

Suomessa skunkkiöljytehtaan juoksupoika kääntyi ensimmäisessä vaiheessa kuitenkin kaljatehtaan hanslankariksi. Suomessahan oli valtava margariininvalmistusskandaali 1960-luvun alussa, ja koko tuote leimautui pitkäksi aikaa. Akua ei siihen skandaaliin ilmeisesti haluttu sotkea ja siksi muista pohjoismaista poikkeava käännös.

1980-luvulla Akun työpaikaksi Suomessakin vakiintui Kattivaara. Unhoon vaipuneesta skandaalista margariinitehtaan nimi kuitenkin muistuttaa: Paasivaarasta ja sen margariinin valmistuksessa käyttämästä "perusrasvanlähteestä".

***

Jotta saataisi tämä kirjoitelma sidottua aikaisempiin teksteihin, mainittakoon, että skandaalin paljasti Ilmari Turjan Uusi Kuvalehti.

Höhlenschwof vai Höllenkloss?

Uudessa Kuvalehdessä ja sen liiteessä Uudessa Radiolehdessä alkoi 1955 ilmestyi Timin seikkailu 'Sarviaisen' salaisuus (Otavan suomennoksena Yksisarvisen salaisuus). Tämä on tällä tietoa Tintin ensimmäinen esiintyminen Suomessa.

Periaatteessa voisi löytyä vielä vanhempikin julkaisu, sillä välitysagentuuri PIB toi Tintin tarjolle Pohjoismaihin ja Suomeenkin jo 1948. Tuona aika ei ollut sarjakuvien julkaisemiselle mitenkään otollinen, paperi oli lehtitaloille kortilla ja esimerkiksi Apu jäi useamman vuoden ilmestymättä, koska säännöstelylautakunta ei pitänyt paperin käyttöä siihen tarpeellisena.

'Sarviaisen' salaisuus käännettiin saksasta ja tämä näkyy erityisesti päähahmon nimessä, mutta myös muissa henkilöhahmoissa jossakin määrin:

Tim - Tintti
Nappi - Milou
Haddock - Haddock
Tirkkanen ja Tarkkanen - Dupond ja Dupont
Ritari Karvanaama - Kavaljeeri de Hadoque
Iwan Iwanovitsch Sakharin - Ivan Ivanovitš Sakarin
Punainen Kostaja - Rakham Punainen
Rouva Fink - Rouva Peippo
Max Lintunen - Max Lintunen
Nestor - Nestor
Hieronymus Klauman - Aristeides Sellistinen

Tim asuu Labradorinkatu 26:ssa. Max Lintunen ja hänen hovimestarinsa Nestor asuvat Mühlenhofin (Moulinsart) linnassa. Puhelimessa Haddock ei kuule linnan nimeä kunnolla, vaan tivaa: "Höhlenschwof vai Höllenkloss!?!?"

Välikieli käännöksessä ei tee Haddockin haukkumasanastolle hyvää. Vai mitä sanotte seuraavasta listasta? Se viimeinen silaus jotenkin tuntuu puuttuvan.

Apinanaamat
Hirtehiset
Hölmöläiset
Konnat
Litkuttajat
Maakravut
Palkkasoturit
Paperinnielijät
Pehmeäpäät
Pölkkypäät
Roistot
Rosvot
Ryövärit
Salaattikurkut
Sittiäiset
Syöpäläiset
Taivaan vallat
Tuhat tulimaista
Varkaat
Verikoirat

Kepu kusettaa aina

Näin otsikoi sosialidemokraattinen, Jyväskylässä ilmestyvä Keski-Suomen viikko 1990-luvun alkupuolella hieman ennen vappua. Jutussa ei ollut kyse puoluepolitiikasta.

Jyväskylän Kauppakadun alaosa muutettiin 1990-luvun alussa kävelykaduksi Aren aukiolta Kirkkopuistoon saakka. Aukio sai nimensä Kauppakadun päähän autokorjaamoliike Aren taannoin rakennuttamasta suuresta monikerroksisesta huoltolaitoksesta.

Kauppakatua pitkin kulki kaikki Suomen halki kulkeva liikenne, suurta huoltamoa siis tarvittiin. Aren korjaamossa oli erityinen autohissi, jolla korjauksen tarpeessa olevia menopelejä siirrettiin kerroksiin työn alle.

Kumipyörät kaavoitettiin kuitenkin liikkumaan toisaalle ja korjaamokin väistyi muiden liiketilojen tieltä.

1990-luvun alussa autoilu kiellettiin kokonaan Kauppakadun mainitulta osuudelta. Uusi väylä, Kävelykatu, rakennettiin laman nopeuttamalla aikataululla.

Pienetkin muutokset ydinkeskustoissa aiheuttavat asukkaissa reagointia. Jyväskylässä toimittiin, kuten suuremmissakin kaupungeissa tilapäistenkin muutosten aikana (esim. taiteiden yö), nisäkkäille tyypilliseen reviirin merkkaustapaan. Uusi väylä oli otettava omaksi reviiriksi.

Kun kävelukadun toinen vappu lähestyi, oli suurinpiirtein tiedossa mitä tulisi tapahtumaan. Kaljan juontia ja pissausta. Keskiolutta (keskaria, kepukkaa, kepua jne, onhan näitä lempinimiä) paljon nauttiva juhlakansa tulisi helpottamaan virtsarakkojensa painetta, ikäänkuin luonnonlakimaisesti kepu kusettaa aina.

Ihmisten ottaessa käyttöön uusia, julkisia väyliä, niinkuin tätä internettiä, reviirin merkintä ja reitin omaksi ottaminen vie aikansa. Ja netin kusinurkkien haeskelu on vaikeaa, joten muita väyliä käytetään asian toimittamisessa hyväksi.

***

Väylät ovat pelottavia asioita. Täällä Oulun seudulla on suunnitteilla uusi väylä, joka mahdollistaisi ihmisten entistä sujuvamman yhteydenpidon. Suunnitelmat ovat herättäneet paikallisissa asukkaissa pelkoja. Rikollisuus lisääntyy ja oma identiteetti menetetään. Kiinteitä yhteyksiä vastustava kansanliiken on kokoontunut Isolan talon tuvassa. Vuonna 2004 vastustus alkoi olla jo hiipumaan päin, parhaat hetkensä kansanliike näki 1980-luvulla.

Internet alkoi tulla laajan yleisön käyttöön vasta 1994. Kuningatar Elisabeth II sai kunnian olla ensimmäisen sähköpostin lähettäjä jo 1970-luvun alkupuolella.

***

Oikeasti siis: kyse siis on liikkeestä, joka vastustaa seututien 816 autolauttaosuuden korvaamista pengertiellä ja silloilla.

Älä varasta

Helsingin Sanomat nosti Milo Manaran yhdeksi esimerkiksi kirjastojen sukupuolittuneista kokoelmista -- siis ettei Manaraa mielellään kirjastoihin hankittaisi, ostajien sukupuolen vuoksi. Heikki Poroila ei tuota sarjakuvaa esille nostanut, vaan lehden toimittaja Tiina Länkinen.

Manaran tuotannossa leikitellään lähes poikkeuksetta länsimaisen yhteiskunnan kaksinaismoraalisuudella. Käsikirjoittajana Manaraa ei voi pitää loisteliaana, syvempiin merkityksiin hän ei pääse. Länkisen valitsemassa Click! (Il Gioco) albumisarjassa Claudia -rouvaa yritetään auttaa hyväksymään ruumiinsa ja ruumiillisuutensa. Keinojen loputtua esille tuodaan tohtori Kranzin kehittämä tekninen apuväline, joka koostuu kahdesta osasta: aivoihin sijoitettavasta vastaanottimesta ja minikokoisesta lähettimestä (joka sanoo click). Kun lähetin kytkettäisi päälle, Claudia kykenisi rentoutumaan ja nauttimaan itsestään.

Laite on puhdasta huijausta, plasebo, joka toimii. Liiankin hyvin. Claudia "luvan" saatuaan ylittää yhteiskunnan normit.

Tämä siis oli ensimmäisen osan juoni. Jatko-osat ovat, no, jatko-osia.

Manara on parhaimmillaan piirtäjänä ja kuvittajana. Yllä on kuva Manaran tekemästä Kymmenen käskyä -postikorttisarjasta. Kovasti sisätiloissa oleva mies nostattaa mieleen SAK:n 'Äänestä nyt kuitenkin' vaalikampanjan Oiva Lohtanderin.

Kuvan tilanteessa on vaikea pitää mielessään Martti Lutherin Vähä katekismuksessa teroittamat sanat:

Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme anasta lähimmäisemme rahaa tai omaisuutta emmekä hanki sitä itsellemme petollisella kaupalla, vaan autamme häntä kartuttamaan ja suojelemaan omaisuuttaan ja toimeentuloaan.

Paljon pelotusta tarvitaan.

Innovaatioyliopisto

”Miksi yliopiston pitää kerätä ja kerjätä rahaa” kysyi Ilmari Turja Uuden Kuvalehden pääkirjoituksessa kesäkuussa 1955. ”Miksi ei Oulun yliopiston kannatusyhdistyksen säätiö perusta olutpanimoa”. 1950-luvun puolivälissä Oulun yliopiston perustaminen oli kuumimmillaan. Varoja uuden yliopiston perustamiseksi kerättiin voimallisesti ja ilmeisesti päätoimittaja Turjakin oli saanut useampiakin pyyntöjä lahjoittaa rahaa omasta ja lehtensä puolesta.

Turja piti Oulun yliopiston perustamista kannatettavana ajatuksena: ”yliopisto on niin hyvä ajatus, että se on ajettava pystyyn”. Mutta yksityisten rahojen keräämistä ja valtion varojen käyttämistä tarkoitukseen hän piti vääränä. ”Kulttuurin on ansaittava rahansa itse, yrittäjätoiminnan kautta”. Tanskaan ja Saksaan viitaten Turja ehdottaa, että uusi yliopisto hankkisi toimintamenonsa myymällä olutta, ”kaikki juovat sitä, sitä särpää jätkä ja sitä särpää ylioppilas”. Oulun kulttuurioluelle Turja lupaa lehtensä tuen, ”joka numerossa vapaa ilmoitustila yhden vuoden – tällä puheella”.

Oulun kulttuurioluen myyntivaltiksi Turja ehdotti vahvuutta, ”yhden ylimääräisen kulttuuriprosentin”, joka varmistaisi menekin.

Mutta eipä Turjan visio Oulun olutyliopistosta toteutunut. Ihan valtion rahoilla laitosta on pyöritetty, ja jos joskus opetusministeriö on huomauttanut tutkintotavoitteiden jälkeenjääneisyydestä, niin teknillisiltä puolilta on muistutettu osastojen mahdollisuudesta muuttaa itsensä VTT:n kaltaisiksi tutkimuslaitoksiksi. Että jäisi opiskelijat kokonaan pois riippakivenä olemasta.

1960-luvun alussa Turjakin veti tukensa Oulun yliopistolta pois. Syynä oli 28-vuotias matematiikan apulaisprofessori, joka sai pari vuotta virkavapautta Kanadaan siirtymisen vuoksi. Turja ärjistyi aiheesta, koska apulaisprofessorilla oli armeija käymättä: kun hän 30-vuotiaana Kanadasta palasi, niin aseväkeen ei tarvinnut enää mennä. Että jos pakoillaan asevelvollisuutta, niin ei ainakaan valtion laitoksen myötävaikutuksella, aprikoi Turja.

***

Ei Ilmari Turja ihan pimeä ihminen ollut: olutehdotusvuonna 1955 hän otti lehteensä seikkailemaan Hergén Tintin, se kun oli tanskalaisessa Politiken -lehdessä vuodesta 1948 lähtien menestynyt. Turjan Uudessa kuvalehdessä Tintti seikkaili aluksi saksalaisella nimellään Tim.